Sapala oli vahva, omavarainen karjatila
Marja-Leena Lahtinen
- Kyläläiset kauhisteli, kun me maksettiin melkoiset verotkin. Mutta kun oli pienet menot, tuli hyvä tili! Verokikkailua en ole koskaan kannattanut, sanoo Veikko Lahtinen.
Sapalaan tehtiin 1972 uusi navetta, ”kreivin aikaan”: poikkeuksellisen vinha inflaatio söi 60 000 markan navettalainaa nopeasti eikä rakennus alun alkaenkaan ollut kallis, sillä isäntä teki paljon itse ja talkooapua tuli runsaasti kylältä. Maidontuotanto oli lahtisille hyvä elinkeino, josta terveyssyyt valitettavasti 80-luvun lopussa pakottivat luopumaan. ”Malli Sapala” olisi ollut järkevä suunta koko metsä-Suomen maitotaloudelle, jota näihin aikoihin ajettiin alas.
Jos katsotaan pitempää historiaa, niin Vekkulan karjatalous oli oikeastaan luontaistaloutta 60-luvulle saakka: rehusta oli lähes aina puutetta ja karja kesäaikana pitkälti metsälaitumien varassa ja tuotos pientä. 50- ja 60-luvuilla käynnistyi kuitenkin selkeä muutos, monestakin syystä. Leipäviljan viljely vähenee ja peltoa vapautuu karjan ruokintaan. Samaan suuntaan vie hevosten korvautuminen traktorilla. Kun kuivaheinä oli tähän asti jouduttu keräämään luonnonniityiltä, saadaan se nyt vähitellen pellosta ja niityt voidaan aidata karjan laitumiksi, jolloin energiaa kuluttava metsässä vaeltelu jää vähemmälle. Pienistä laitumista saadaan enemmän irti laidunheinää viljelemällä. Pellon tuotos nousee apulannalla. Tuorerehua ryhdytään tekemään yhä useammalla tilalla AIV:n avulla.
Sapalan kirjanpito kertoo, miten maitomäärät 6-kertaistuvat 20 vuodessa tultaessa 50-luvun alusta 70-luvun alkuun. Vuonna 1952 Sapalasta meni maitoa meijeriin kuukaudessa 1100 litraa, -55 vuonna 1300 litraa ja –60 vuonna n. 2000 litraa. Uusi navetta valmistuu 1972 ja maidon lähettäminen nousee aivan uusille lukemille: tilalta lähtee päivässä 200 litraa maitoa eli kuukaudessa n. 6 000 litraa, siis lähes 6-kertainen määrä 50-luvun alkuun ja 3-kertainen 60-luvun alkuun verrattuna. Tällaisena tuotanto pysyy 80-luvun lopulle, jolloin karjanpito loppuu.
Karjaa, pääasiassa suomenkarjaa, Sapalassa oli 6-8 päätä aina 30-luvulta 70-luvun alkuun, jolloin lukumäärä nouse 12-13 lypsävään uuden navetan myötä. Tuotos ei nouse kuitenkaan vain eläinlukua nostamalla, vaan myös ruokintaa tehostamalla. Iso apu tulee siitä, että naapureista Joukkolasta ja Taaralasta saadaan peltoa vuokralle. Taaralasta lähtee väkeä Ruotsiin työn perässä, Joukkolassa lopetellaan maataloutta vanhan isännän Hugo Joukkolan kuoleman jälkeen 1971.
Maitotili näytteli Sapalan taloudessa aina suurta osaa: tavallisina vuosina se oli puolet tai hiukan alle, vain hyvinä metsätyön ja metsän myynnin vuosina se tippui viidennekseen kokonaistuloista. Tällainen oli esimerkiksi isojen hakkuiden vuosi 1955, jolloin kokonaistulot olivat vanhassa rahassa 1.267.390 markkaa, josta maito oli viidenneksen eli 260 540 markkaa.
Sapalassa haettiin tulosta omavaraisuuden kautta, esimerkiksi lannotteisiin ei laitettu juurikaan rahaa eikä ostorehuihin, kertoo Veikko Lahtinen:
- Vain kivennäinen ostettiin. Rehuviljan suhteen oltiin omavaraisia. Vuokrapeltojen myötä heinäala oli yli 10 hehtaaria. Näin saatiin tuotto maksimoitua eikä karjasta yritetty ottaa viimeistä tuotosta irti, jolloin se oli huipputervettä. Eläinlääkäri kävi antamassa vain vitamiinipistokset, se riitti. Maitoluokkakin pysyi paria koetta lukuun ottamatta 30 vuotta 1-luokassa ja saatiin 10-vuotispalkintokin maidon laadusta!
”Sapalan malli” olisi ollut hyvä malli koko Suomen maitotaloudelle sen sijaan, että sitä ryhdyttiin ajamaan 80-luvulla alas ylituotannon vuoksi: tuotoksia olisi tiputettu vähentämällä ostopanosten käyttöä, jolloin tilalta olisi lähtenyt ulos vähemmän maitoa ja - rahaa! Useampi maatila olisi voinut jatkaa maidontuotannossa ja yhteiskuntakin hyötynyt isompina verotuloina:
- Kyläläiset kauhisteli, kun me maksettiin melkoiset verotkin. Mutta kun oli pienet menot, tuli hyvä tili! Verokikkailua en ole koskaan kannattanut, sanoo Veikko Lahtinen.
Karjanpito loppui Sapalassa 1988 terveyssyistä. Isännällä todettiin astmaa muistuttava herkistyminen orgaanisille pölyille, joiden lähteenä ovat eläimet, puu, heinän ym. home jne. Tämä tiesi uuden suunnan etsimistä. Isäntä hakeutui urheilupuolen koulutukseen ja on nyt Sysmässä vapaa-aikasihteerinä, emäntä Marja-Leena on töissä dementiakodissa.
Jaakko Luoma
1938 -
Tilalle valmistui uusi navetta, jossa 10 parsipaikkaa sekä sikala, hevostalli, karsinapaikkoja ja tietysti karjakeittiö, josta automaattinen lehmien juottojärjestelmä.
Rakennus oli kaksikerroksinen ja sinne voitin ajaa hevosella rehut, kuivikkeet ym.
Runko hirttä ja lautavuoraus. Edusti aikanaan tasokasta karjasuojaa.
Lehmiä on ollut 1930 -luvun lopulta aina vuoteen 1972 noin 6-8 + nuorikarja + sikoja, joita porsitettiin 30-40 luvuilla, 4-5 lammasta, 2-3 hevosta. Karja Suomenkarjaa.
1972 lähtien karjan koko kasvoi 12-13 lypsävään, sekä nuorikarja 3-4 eläintä. Hevosia ei enää ollut.
Karjanpito loppui 1989, jonka jälkeen on ollut muutama lammas ja vuohi ympäristönhoitajina.
Rehusta on tila ollut aina hyvin omavarainen. Ennen kuivaheinä niitettiin myös luonnonniityiltä, mutta 50-luvulla alkoi niittyjen osuus korjatusta kuivaheinästä vähentyä ja niityt aidattiin laitumiksi. Heinänkorjuu koneellistui heti sähköjen ja traktorin tulon jälkeen.
Jo 1954 – 1957 Kalle Oksala kävi niittämässä kuivaa heinää ja omalla traktorilla 1957 lähtien.
1960-luvulla tulivat heinähännät, pöyhijät, heinähissit, heinälietsot ja suuri vaja Keikulaan.
Viljaa viljeltiin 30-40-luvuilla leipäviljaksi, lisäksi perunaa myyntiin, juurikkaita, tupakkaa, pellavaa, hamppua ja kokeiltiin jopa maissiakin Amerikasta saaduista siemenistä.
Karjaa laidunnettiin enempi metsälaitumilla.
Tultaessa 50- luvulle alkoi peltolaitumien osuus lisääntyä ja leipäviljelyn osuus pudota-.
60-luvulla kehitys jatkui ja saavutti huippunsa 70-luvulla, jolloin leipäviljaa ei juurikaan viljelty ja kiertoviljelyä hoidettiin rehuviljalla.
AIV, josta A.I.Virtanen sai Nobelin kemian palkinnon 1945 , tuli tilalle jo samoihin aikoihin. Kaivettiin rinteeseen n. 4 m halkaisijaltaan oleva ja n. 2 m syvä monttu ja pohjalle salaoja. Laudasta rakennettiin seinäelementit, jotka koottiin aina tarvittaessa. Liuoksen levitys tapahtui puisella kastelukannulla, joka vieläkin tallella museoaitassa. Auma peitettiin oljilla ja kivillä.
1950 –luvulla tämä tapa loppui ja 60- luvulla tuli jo auma muotiin. Ei hyvä!
Kun uusi navetta valmistui, niin siihen rakennettiin niin suuri torni, että ” kylän kaikki rehu olisi siihen mahtunut ”
Silppurilla tehty rehu ajettiin peräkärrystä rehulietsoon, joka puhalsi rehun 9 m korkeaan torniin.
Painoksi pumpattiin puoli metriä vettä muovin päälle. Näin saatiin todella hyvälaatuista rehua!
Tämä työ oli maatilan kaikkein raskainta työtä kautta aikain– todellista hevosen hommaa .
Hyvälaatuisella rehulla oli kova hinta!
Rehuvilja suhteen oltiin omavaraisia ja ainoastaan kivennäinen ostettiin. Peltoja oli vuokralla Joukkolasta ja Taaralasta, joten heinäala oli yli 10 ha. Näin saatiin tuotto maksimoitua, eikä karjasta yritetty ottaa viimeistä tuotosta irti ja karja oli huipputervettä. Eläinlääkäri kävi antamassa vitamiinipistokset, joka riitti.
Tästä syystä myös maidon laatu pysyi,( ehkä 2-3 koetta lukuun ottamatta 30:nessä vuodessa), koko ajan 1-luokassa. Saatiinhan kymmenvuotispalkintojakin maidon laadusta !
1940-1954 välillä maidon jäähdytys hoidettiin ottamalla jäitä Saarijärvestä. Tämä tehtiin talkoilla useimman tilan kesken ja jääpalat ajettiin ronkkeleilla aumaan joka päällystettiin sahanpurulla.
N.1955 tuli koneellinen maidonjäähdytys allasmallisella jäähdyttimellä ja jäänotto sai jäädä
1972 tilalle tuli sitten 400 litran suorajäähdytteinen tankki joka palveli siihen asti kun karja lähti.
Samaan aikaan tietysti tilalla alkoi käydä Jokisen Vesa tankkiauto. Tankki tahtoi joskus tulla liian pieneksi, mutta aina selvittiin. Maitotili näytteli tilan rahaliikenteessä suurta osuutta ja melkoiset verotkin maksettiin . Hyvä tili – pienet menot !!
Laadusta esim. 1974-84 Valion laatupalkinto 1 lk. maidosta
Veikko Lahtinen 2005
|
Sapala oli vahva ja omavarainen |
||||
|
|
© Vekkulan kyläyhdistys ry