Antti Karila:

PALVIANKOSKEN TORPAN HISTORIA

”Palviankoski on Vekkulan vanhin torppa, perustettu 1736”, kirjoittaa Antti Karila, jonka perhe asui tällä pientilalla 1940-59.

Kankaan eli Palviankosken torppa perustettiin Auvilan kartanon maille v. 1736.  Vähän myöhemmin perustettiin myös Kankaan nimellä Palvianmäen torppa, josta myöhemmin on käytetty nimeä Rympsylä. Kyseessä olivat Auvilan ja samalla seudun vanhimmat torpat. Kun Palviankoski rakennettiin tiettävästi joitakin kuukausia aikaisemmin, se on kaikkein vanhin.

Auvila oli eräs Jämsän suurimmista ja vanhimmista kartanoista, jonka pääpaikka oli kirkon lähellä. Kartanon omistajana mainitaan 1500-luvun lopulla Martti Yrjänänpoika. Hän piti kartanossa myös kievaria, toimien samalla Jämsän nimismiehenä ja pitäjän kappalaisena. Jämsän nimismiehen virka oli miltei poikkeuksetta noin vuoteen 1700 Auvilan isäntien hallussa. Heistä useat toimivat myös Jämsässä pappeina. Kartano lunastettiin kruunulta perintöratsutilaksi 1800-luvulla.

Kangaisten eli Kankaan torpan asukkaita koskevan syntymäluettelon mukaan ensimmäiset syntymä- ja kastemerkinnät Jämsän kirkonkirjoissa ovat torppari Anders Eriksonille, Antti Erkinpojalle ja Sofia Michelsdotterille, Sofia Mikontyttärelle vuosina 1734 ja 1735 syntyneet lapset Sifred ja Anna. Pari oli siis jo nimetty tulevan torpan asukkaiksi.

Seuraavalle parille, Johan Eriksonille - Juho Erkinpojalle  ja Carin Simonsdotterille - Kaarina Simeonintyttärelle syntyi 25.5.1745 poika, joka  27.5.45 kastettiin Johannekseksi. Sen jälkeen v. 1758 torppari  Johan Johanssonille - Juho Juhonpojalle ja Maria Eliaksentyttärelle syntyi tytär Kristiina. Perheeseen syntyi tiettävästi seuraavina vuosina vielä 8 lasta. Vuosina 1787-91 mainitaan toinen pari, Mikko Sigfridinpoika ja Eeva Kallentytär, joille syntyi tuona aikana kolme lasta, Juho, Eeva ja Erik. Tämä perhe asui ilmeisesti toisessa Kankaan torpassa.

Tilojen nimet muuttuivat 1700-luvun lopussa, jolloin toisesta Kankaan torpasta alettiin kirjoissa käyttää nimeä Palviankoski ja toisesta Palvianmäki. Ensimmäinen Palviankoskelle syntynyt lapsi oli Johan Johansson Nordströmille ja Eva Eliaedotterille- Eeva Eliaksentyttärelle v. 1810 syntynyt tytär Magdaleena. Perhe asui nähtävästi välillä Palvianmäellä, jossa heille v. 1812 syntyi poika Elias. Pariskunnalle syntyi vuodesta 1814 alkaen vuoteen 1830 Palviankoskella vielä kahdeksan lasta, Carl-niminen v. 1820. Hänestä tuli aikanaan seuraava isäntä.

Johan Johansson Nordström, s. 1781 oli lähtöisin Auvilan kartanosta, sillä kirkonkirjoissa mainitaan, että samannimiselle parille, rusthollarin poika Johan Nordströmille ja Eeva Eliaksentyttärelle syntyi Auvilassa v. 1806 poika Jonas ja seuraavana vuonna niin ikään poika Johan. He muuttivat sitten rauhalliseen, kauniiseen ympäristöön, Palviankosken torppaan, jossa heidän perheonnensa lapsiluvusta päätellen kukoisti.

Suomen historiassa 1800-luvun alku merkitsi suurta käännettä. Venäjä oli hyökännyt Suomeen v. 1808 ja valloittanut maan. Ruotsi-Suomen historia päättyi, kun Suomi liitettiin Haminan rauhassa v. 1809 Venäjään, suuriruhtinaskunnan nimellä. Ehkä Johansson Nordströmin perhe etsi kaukaa kartanon perämailta rauhaa noina levottomina vuosina. Aikoinaan tapahtui usein niin, että päätalon sukulainen tai perillinen perusti kartanon maille torpan. Palviankoskella se oli jo valmiiksi olemassa. Johan Johanssonille oli Auvilan kartanossa 1700-luvun lopulla syntynyt 7 sisarusta joten uutta elintilaa tarvittiin.

Seuraavan sukupolven isäntäpari Palviankoskella oli Carl Johansson - Kalle Juhonpoika ja Eeva Joonaantytär, joille v. 1845 syntyi tytär Maria Erika. Eeva Joonaantytär eli pitkään ja hänestä on merkintä vielä v. 1891 Palviankoskella. Tuolloin hän oli jo lähes 80-vuotias. Seuraava isäntäpari oli Heikki Juho Matinpoika ja vaimonsa Vilhelmiina Juhontytär. Heille syntyi vv. 1857- 77 neljä lasta.

Seuraava isäntäpari Palviankoskella olivat Juho Hjalmar Koski. s. 1868 ja  Erika Hellgren, s. 1854. He asuivat Palviankoskella vielä ainakin v. 1918, jolloin he olivat käyneet kirkonkirjan mukaan Herran Pyhällä ehtoollisella. He olivat ilmeisesti viimeinen tilan torpparipari, koska torpparilaki säädettiin v. 1918 ja torpparit saivat sen jälkeen lunastaa tilan itselleen. Tilalla asui v. 1891 lisäksi Erika Hellgrenin äiti ja pari naimatonta sisarta. Samoin siellä asui kaksi muutakin leskeä, Eeva Joonaantytär ja Miina Juhontytär.

Palviankoskella oli jo tuolloin isäntäväen lisäksi asumassa itselliset Valde Emil Kallenpoika Tavinen, Hilma Kallentytär Nieminen, Valde Kasperinpoika Jokinen ja Hjalmar Samulinpoika Salonen. Nämä asuivat siellä vielä v. 1900. Vuonna 1911 tilalla asuivat enää Juho Hjalmar Koski ja Eriika, os. Hellgren. Naapurin, Kerpolan tytär Kyllikki Syrjänen, os. Ahlgren muistaa kuulleensa aikoinaan puhetta Palvian Jalmarista ja Erikasta. He olivatkin olleet tilalla pitkään asukkaina.

Palviankoskella on 1920-luvulta alkaen ennen viime sotia asunut lyhyehköjä aikoja useita perheitä. Heitä ovat Nurmisen perhe, sen jälkeen Miettiset, Hokkaset, Kaipiot ja Hiukot, Mauno ja Lahja. Hiukoille syntyi talvisodan aikaan tytär, joka sai nimen Hellä. Kotirintaman asioista kerrottiin radiossakin. Niinpä rintamalla ollut isä Mauno kuuli tapauksen tuoreeltaan: ”Syntynyt terve tyttö”.

Sota-aikana Palviankoskella oli sotaa paossa helsinkiläisiä henkilöitä kuten myös naapurissa Kerpolassa. Eräs heistä, Hiukon sukulaismies herra Kavenheimo suunnitteli tiettävästi silkkikutomon perustamista Palviankoskelle, siellä kun oli vesivoimaakin tarjolla. Jostain syystä hanke ei kuitenkaan edennyt.

Kosken toisella puolella ”Mökinmäellä” oli mökki, jossa asui lähes jatkuvasti ilmeisesti 1800-luvulta alkaen tilatonta väestöä, ”itsellisiä” niin kuin nimike kuului. Viime sotien aikoihin ja vielä hieman sen jälkeen siellä asui mm. Sneckin perhe. Naapurissa asui jonkin aikaa myös Hilma Reht, jolla oli viisi lasta, mm. poika Kalle. Hilma oli kylällä tunnettu lapsenpäästäjä, kuppari ja hieroja. Kalle joutui viranomaisten kanssa tekemisiin kajottuaan omin luvin sodan jälkeisenä pula-aikana erään naapurin jauho- ja lihavarastoon. Myöhemmin hän sitten kuitenkin palveli ansiokkaasti mm. Mäntässä vuorineuvos Serlachiuksen komealla metsästysmajalla, Huhkojärvellä,  tilanhoitotehtävissä. Hän oli myös taitava puutöiden tekijä. Isäni Lauri Karila kävi siellä vierailulla kehuen sittemmin kotona ja kylällä kovasti komeaa vuorineuvoksen taloa ja Kallen puutöitä.

Kun Palviankoskessa oli tarjolla vesivoimaa, se yhdessä läheisten järvien ja luonnonkauniin ympäristön kanssa selittänee sen, että sinne kauas korpeen oli yleensä torppa jo varhain perustettu. Koskessa oli viime vuosisadan alkupuolella, ehkä jo 1800-luvulla ollut ainakin mylly. Sen pitkä ja lahonnut ränni oli vielä sotien jälkeen näkyvissä. Ränniä pitkin johdettiin vesi virtaamaan rännin alapäässä sijainneen harmaan myllyn siipipyörään. Rännin yläpäässä kylätien vieressä, sillan pielessä sijaitsi punamullalla maalattu savusauna. Sen ankarassa löylyssä olosta minulla on varhaisin muistijälki. Äiti piteli minua käsivartensa ojentaen katonrajassa ja kuumuutta oli hirmuisesti. Kenties hän halusi pakkasella varmistaa, että poika varmasti lämpeni. Olin kuuleman mukaan pienenä myös vähällä hukkua saunan edessä virtaavaan veteen. Muutaman metrin päässä paikasta, jossa olin pudonnut veteen, oli kuitenkin onneksi risupuska, johon takerruin vaatteistani kiinni. Naapurin tytär oli onkinut minut sieltä kovalle maalle takaisin.

Vanhempani, Vieno ja Lauri Karila hankkivat tilan haltuunsa Hiukon perheeltä välirauhan aikana. Minä synnyin Palviankosken kamarissa vähän ennen jatkosodan syttymistä huhtikuussa 1941. Isän Jämsänkoskelta viimeisten kevätjäiden yli korven halki hevosella hakema kätilö oli saapunut hieman myöhässä todetakseen vain, että terve poika oli syntynyt naapurin mummon avustamana.

Isäni Lauri palveli jalkaväessä etulinjassa niin talvi- kuin jatkosodassa. Hän oli mukana eräissä sotien kovimmista taisteluista ollen niitä harvoja, jotka kyseisestä joukkueesta lähes ehjin nahoin selvisivät sodan loppuun. Hän sai talvisodan ansioistaan Taipaleenjoen taisteluissa ylipäällikön myöntämän 2. luokan vapaudenmitalinkin, joka ei jostain syystä tullut kuitenkaan koskaan hänelle perille.

Kun isä oli lähes jatkuvasti rintamalla, jäi vastuu tilan pidosta ja sodan lopussa jo neljän pienen lapsen hoidosta äitimme Vienon hartioille. Ilman naapuriapua ja moksilaisten sukulaisten varsinkin peltotöiden ja sadonkorjuun aikaan tekemiä vierailuja emme olisi selvinneet.

Vanhin veljeni Kalevi oli syntynyt Korpilahdella v.1939. Perheeseemme syntyi kaikkiaan kahdeksan lasta vuoteen 1959 mennessä, jolloin muutimme Korpilahden Moksiin, vanhempieni syntymäsijoille. Minun jälkeeni syntyi Erkki v. 1943 ja Pertti v. 1944. Hän kuoli tapaturmaisesti viisivuotiaana. Kaksi muuta sisarusta, Teuvo, s. 1950 ja Armi, s. 1953 kuolivat vauvaiässä. Helena syntyi v. 1955 ja Seija v. 1959. Palviankoskella on siis asunut suurperhe niin 1800- kuin 1900-luvullakin.

Sodan jälkeen maassamme alkoi voimakas jällenrakennuksen aika, niin myös Palviankoskella. Isä pani toimeksi ja meille rakennettiin uusi päärakennus, sauna, navetan laajennus, johon tuli myös puimala sekä aitan laajennus, johon liittyi varasto ja liiteri. Lisäksi rakennettiin iso heinätalli ja pehkuvaja turpeen säilyttämiseksi. Talvisin isä, niin kuin monet muutkin kylän miehet oli ahkerasti ”ruukinajossa”. Hevospelillä, isolla ”ronkkelilla” siirtyivät tukit, halot ja propsipöllit isompien teiden varsille laaneihin. Itsekin sain lomilla ollessani vielä 1950-luvulla olla apumiehenä, ”vänkärinä” noissa ajohommissa. Keväisin oli laaneilla pöllin kuorintaa, joka sopi hyvin meille pojille.

Meidän jälkeemme Palviankoskella asui vähän aikaa Juurikan perhe. Sen jälkeen tilan ostivat naapurissa Kytömäessä asuneet Kalle ja Anna Suominen, jotka muuttivat sinne poikansa Jorman kanssa. Jorma on isännäksi tultuaan uudistanut tilan rakennuskantaa. Päärakennus on vuorattu ja se on saanut saunasiiven. Hän on myös rakentanut uuden navetta- ja varastorakennuksen. Hän rakensi niin ikään pari lomamökkiä läheisten järvien rantaan. Niitä markkinoitiin aikaisempina vuosina lomailijoiden vuokrattavaksi. Ennakkoluulottomana hän on kokeillut myös kalankasvatusta teko- altaissa.

Jorma on myös toisessa suhteessa poikkeuksellinen sivukylän asukas. Hän on yhdessä vaimonsa Vuokon kanssa ollut pitkään innokas kuoromies. Hän harrastaa innokkaasti myös oopperalaulua ja on laulanut mm. Väinämöisen osia Oskar Merikannon oopperassa Pohjan Neiti Vesanto soi - tapahtumassa v. 1999. Hän käy edelleen säännöllisesti mm. Tampereen oopperakuorossa, esiintyen eri oopperoissa.

Jorma ja Vuokko Suominen asuvat Palviankoskea edelleen (2015). Heillä on kaksi tytärtä, joista nuorempi, Henna opiskelee lähihoitajaksi, äitinsä jälkiä seuraten. Vanhempi tytär, Mia Sahramaa (os. Suominen) asuu Jokioisissa työskennellen Maa-ja metsätieteellisen tutkimuslaitoksen tutkijana.

Todettakoon, että hän samoin kuin minä olemme suorittaneet omilla tieteenaloillamme yliopistollisen tohtorin tutkinnon, minä psykologiassa ja hän maa- ja metsätieteissä. Ei ole ollenkaan tavallista, että syrjäiseltä pikkutilalta lähtee maailmalle kaksi tulevaa tohtoria. Väitöskirjamme olivat nähtävillä helmikuun alussa v. 2005 Jämsän yhteiskoulun 100-vuotisjuhlanäyttelyssä. Minulle opintielle lähtö kävi mahdolliseksi aikoinaan, kun kummitätini perhe sattui asumaan Petäjävedellä yhteiskoulun vieressä. Kävin siellä keskikoulun ja Jämsässä lukion.

Palviankosken kauniissa järviympäristössä on jotain sellaista innoittavaa elementtiä, joka on tarjonnut meille, minulle sisaruksineni kuten myös Suomisen lapsille eväitä maailmassa pärjää-miseen. Aivan kuten se on antanut Jormalle innoitusta oopperamaailmankin areenoille. Hän on kehunutkin siellä muille, että ”hänellä on hyvät harjoitusmaastot”.

Palviankosken tanhuat, metsät ja järvet tarjosivat myös unohtumattoman leikkiympäristön veljessarjallemme. Usein naapureiden lapsetkin kokoontuivat meille yhteisiin leikkeihin. Piilosilla olo ja hippasleikki olivat ainakin suosiossa. Monet kerrat varsinkin Laitisen Ahti ja Eila ja Huilulan pojat olivat meidän pihalla.  Välistä Imppilän Anterokin suurine saappaineen yritti tavoittaa meitä pienempiä vikkeläkinttuisia hippasleikissä. Kun hän oli tavoittanut jonkun, saattoivat kauempanakin olevat Anteron kantavan naurun hörötyksen kuullessaan päätellä hänen onnistuneen.

Arkisin meidän piti tehdä varsinkin kesäisin monen laista työtä pellolla, navetassa ja metsässä. Työnteko tuli meille pojille todella tutuksi jo varhain. Sunnuntaisin jäi aikaa leikeille ja harrastuksille. Voin sanoa, että minulla ja veljilläni on ollut onni syntyä ja kasvaa niin kauniissa ja monia virikkeitä ja mahdollisuuksia tarjonneessa ympäristössä kuin Palviankoskella !

Antti Karila

Helsinki

© Vekkulan kyläyhdistys ry