Järvenpää: suomalaisen pientilan maahenkinen tarina

Oskari ja Marjatta Laitinen lähtivät usein vielä iltalypsyn jälkeen metsään töihin ja käskivät nuorimmaista Vuokkoa ”pitämään oven säpissä ja salusiinit alhaalla”.

Jos Järvenpään pientilan työntäyteisen elämän tiivistäisi yhteen muistikuvaan, se voisi olla – suonenveto! Oskari-isä oli työlle ahne mies, joka varsinkaan rakkaasta metsästään ei olisi tullut millään pois. Kylmä, märkä ja kova työ vaati veronsa: Oskari oli helisemässä jalkoihin kesken unien iskeneiden rajujen lihaskramppien kanssa. Laitilan lapset muistavat isänsä tämän tästä pompanneen suoraan unesta oikomaan koipiaan. Myös 10 minuutin ”ruokaperräinen”, jonka hän malttoi itselleen sallia päiväruoan päälle, keskeytyi helposti siihen, kun rentoutuvassa reisilihaksessa laukesi kramppi, joka ajoi miehen pystyyn ja – töihin!

-No ei se jouten osannu olla! Jos vaikka traktori jäi kiinni ja siihen tarvittiin jotain, se meni juoksujalkaa sitä hakemaan, vaikka olis sen kävellenkin ehtiny, nauravat Ahti ja Seppo Laitinen isäänsä muistellessaan.

Mihin Oskari Laitisella oli kiire? No oman pientilan kohottamiseen tietenkin! Eikä se tarkoittanut vain varallisuutta, jonka nousu oli täysin ahkeruudesta kiinni, vaan myös kulttuuria, maahengen pohjalta tapahtuvaa oman paikan nostamista niin, että sitä kehtasi vieraallekin näyttää. Ja Laitilaa kehtasi, varsinkin kauniissa kunnossa olevat metsät tiedettiin. Ne olivat Oskarin puutarha, jota hän kiersi kirveen ja sahan kanssa jatkuvasti ”harsimassa”. Kun 60-luvulle tultaessa hänelle esitettiin avohakkuun tekemistä, Oskari järkyttyi ja julisti: -Meidän metsään ei aukkoa tehdä!

Sodanjälkeinen aika oli pientilojen kulta-aikaa ja Oskari Laitinen sen ajan sankareita, joita 60-luvun suunnanmuutos maataloudessa kovin kourin kohteli. Alun perin hän oli ison tilan poika Korpilahden Puolakasta, Raiskilan talosta. Ison isännän paikka meni sivu suun, kun hänen isänsä ilmeisesti hyvistä naimakaupoista haaveillessaan meni antamaan tilan tyttärelleen ja varakkaalle vävylleen, jotka kuitenkin möivät paikan pois nopeasti.

Oskari olisi tienannut leivän perheelleen mainiosti myös puutavarayhtiön työnjohtajana ja sitä työtä hän ehti tehdäkin Heinolan Vanerille hyvän tovin ajellen työmaille polkupyörällään salkussaan hakkuumiesten tilirahoja ja pistooli, kuten siihen aikaan oli tapana. Miehen pätevyydestä tässä toimessa kertonee jotain se, että hänet otettiin rintamalta kesken pois ja lähetettiin hakkuita järjestelemään kotirintamalle. Puuhuolto oli keskeinen osa sotataloutta. Oskari kävi myös auttelemassa pitkään metsänhoitoyhdistyksen leimauksissa kotitilaltaan käsin.

Laitilan lasten mukaan metsäammattilaisen päätoiminen ura olisi kuitenkin ollut mahdottomuus: oma maatila oli ainut mahdollisuus ja elämän päämäärä ja sellaisen Oskari ja Jämsän Ehunsalmelta kotoisin ollut Marjatta ostivat sitten Vekkulasta 1939. Tilan myivät Karjalasta tullut Reijosen perhe, joka ei ollut niin kiinnostunut maanviljelyksestä. Järvenpää ei ollut tähän aikaan kaksinen paikka: pieni navetan kömmänä, johon juuri muutama eläin mahtui ja pikkuinen mökki, joka oli vanhaan malliin ns. läpiajettava eli jaettu kahteen täysin erilliseen osaan.

-No kai se aika ankeeta aluksi on ollu, miettii Ahti, joka syntyi mökkiin ensimmäisenä, 1941. Talo on suhteellisen korkealla paikalla, mikä tiesi sitä, että vesi kaivosta tahtoi helposti kevättalvisin loppua ja Ahti sai jo pienestä opetella hevosmieheksi ja hakemaan hevoselle ja puusaaveilla Kotijärvestä vettä niin, ettei kaikki vesi läikkynyt matkalle. Ilmankos tämä toimi kouli hänestä hyvän hevosmiehen, isäänsä kärsivällisemmän.

Kivet ja kannot saavat kyytiä

Järvenpäässä oli aluksi n. 3,5 hehtaaria peltoa, mutta Oskari raivasi siihen 1,5 hehtaaria lisää: kirveellä, kuokalla, kangella –myöhemmin kolmijalla. Kiviä nostettiin, haudattiin ja räjäyteltiin niin uusista kuin vanhoista pelloista. Järvenpään pellot ovat erittäin kiviset, mutta niinpä on moni muukin pelto Vekkulassa: - Kiviä oli kaikkialla, mutta isä halus ottaa ne pois! Ei semmoista työtä oo varmaan tehty missään täällä, miettii Seppo Laitinen.

Kivien räjäyttelyssä käytettiin ensin kloraattia ja dynamiittia, joiden jäljiltä tuli paljon terävää silppua, jota lapset keräsivät pellosta pois, ja myöhemmin kehittyneemmällä ns. forsiittipommilla. Todellinen helpotus oli 50-luvulla markkinoille tullut Pellonraivaus Oy, joka nosti kivet konevoimalla nätisti peräkärryyn.

-Kyllä isä usein tuli pyytään, että tulkaa apuun, muistelee Eila. Lasten tehtävänä oli työntää kannon tai kiven väliin kiilaa, kun sitä oli saatu vähän koholle. Isommista oli jo apua kangen päässäkin. Suuri helpotus oli jo Imppilästä lainaan saatu kolmijalka, jolla kantoja kiviä vinssattiin maasta. Kivien raivaaminen ei ollut aivan vaaratonta puuhaa. Muuramessa kuoli yksi raivaaja jäätyään pyörähtäneen kiven litistämäksi kaivamassaan montussa.

-Ei meillä sitä osattu pelätä. Se räjäyttelykin oli jokakeväinen homma ennen kylvöä, lapset muistelevat. Sen sijaan pienen hätkähdyksen aiheuttivat myöhemmin vintiltä lisäeristämisen yhteydessä lähes sattumalta löytyneet dynamiitit ja nallit!

Vielä 60-luvun puolella Oskarin piti iskeä raivaajan kyntensä lisämaana tulleeseen Peltolan suohon ja alue ehdittiin jo hakata paljaaksi, mutta se projekti jäi kesken: vanhemmasta päästä lapset olivat jo hankkiutuneet maailmalle eikä maanviljelyksen jatkajaa omasta takaa ollut. Valtiokin käänsi kelkkansa ja ryhtyi maksamaan raivauksen sijaan pellon metsityksestä.

Vävyksi Laitilaan tullut Reino Selin näkee Oskarin maahengen näkyvän siinäkin, että hän ei lähtenyt myymään arvokkaita järvenrantatontteja ulkopuolisille, vaan jakoi ne hyvissä ajoin lapsilleen. Näin hän sai viisi ”jatkajaa” Järvenpään pientilalleen – ja nähdä joka kesä lastenlapsensa kotitanhuvillaan.

Talvet menivät ruukinajossa

Raha Järvenpäähän haettiin talvisista ”ruukinajoista” kuten muihinkin Vekkulan mökkeihin. Oskari ajoi firmojen ja metsähallituksen puuta niin ahkeraan, että omat metsäajot jäivät viime tippaan. Hätäiselle miehelle tyypillisesti Oskari haki omat puut pois keväällä riskinkin kanssa. Marja-Liisa muistelee äidin kertoneen isän tuoneen erään kerran omat puut Kotijärven yli niin, että seuraavana päivänä paikalla lainehti vesi. Kovan pakkasyön jälkeen varhain aamulla tämmöinen onnistui – mutta ei aina: Ahti kertoo olleensa kaksikin kertaa auttamassa jäihin ja rantahettoon pudonnutta hevosta pois. Kummallakin kerralla oli ollut onnea, ettei reki ei ollut pudonnut jäihin – ja se, että jo muualla asunut poika sattui olemaan kotosalla, sillä kaksistaan isä ja äiti olisivat olleet pahassa pulassa.

Oskarin ajot veivät sinne, minne muidenkin Vekkulan miesten, sodan jälkeen ja 50-luvulla Saarijärven toiselle puolelle Keltasuon kämpälle, josta käsin Yhtyneet ja Metsähallitus hakkasivat mm. sotakorvauspuuta. Paljon ajettiin myös kotinurkille Männistön laaniin puuta Kyminmaalta Läyliän takaa.

Ahtille ja Sepolle metsäajot ja Vekkulan hurjat vuoret ehtivät tulla vankärin roolissa tutuiksi ja ehtipä Ahti vähän vanhempana ajaa itsekin muutamana talvena puuta. Ahti muistelee nauraen Kiivas-nimistä hevosta, jonka kanssa hätäinen isäukko ei löytänyt yhteistä säveltä: - Se hommattiin markkinoilta ja olikohan sitten lääkkeillä huumattu, kun se oli ostettaessa ollut rauhallinen. Minä sen kanssa pystyin hommia tekemään, mutta ei isä. Kai se hevonen vaistosi, että nyt on toinen samanlainen riimun päässä! Isälle kaiken piti onnistua kerralla.

Kiivas oli jouduttu ostamaan hätäisesti ”Muiston” tilalle. Tätä hevosta oli Järvenpäässä koulittu varsasta alkaen, mutta se kuoli tapaturmaisesti puukarahkan tunkeuduttua metsässä sen vatsaonteloon.

Eniten apua Oskarille oli kuitenkin Marjatta-vaimostaan, jolle ei tuottanut vaikeutta tarttua tukkisaksiin ja ryhtyä kokkapäässä vyöryttämään tukkia kuormaan. Ahti muistelee, miten äidillä oli tapana tulla iltapäivällä pariksi tunniksi hänenkin avukseen hakkuupalstalle, kun hän oli nuorukaisena sellaisen ottanut omaa tienistiä saadakseen. Näillä rahoilla hän hommasi murrosikäisenä oman pyörän, sillä ”ei niitä rahoja missään ollut, jos ei niitä itse hommannut”.

Vuokko (s.1957) muistelee, miten äiti ja isä lähtivät keväällä ja kesällä, kun valoa riitti, usein vielä iltalypsyn jälkeen metsään töihin. Yksin jääneelle Vuokolle annettiin ohjeeksi pitää ovi aina kiinni ja ”salusiinit alhaalla”. Vekkulan kylässä metsätöihin ei moni vaimo lähtenyt. Pullilan Reetta –emännän muistetaan olleen myös tällainen tehopakkaus.

”Mistä ne taidot tuli?”

- Olen usein ajatellut, mistä ne kaikki taidot oikein tuli, sillä kaikkihan tehtiin itse! muistelee Eila äitinsä työntäyteistä päivää: talkkunat, perunajauhot, syltyt, hillot, leivät, pullat, saippuat… Lauantaisin lapset hilppasivat 4.5 km:n matkan koulusta kotiin kiireen vilkkaa, sillä se oli leivontapäivä ja jumalainen hiivaleivän, rieskan ja ruisleivän sekä pullan haju leijui jo odottamassa viimeisellä sadalla metrillä. Iso hiivaleipä päällään sulavaa voita hävisi tuota pikaa nälkäisiin suihin.

Varsinkin hapanleivän teko oli jo enemmän ”mystinen rituaali”, johon lapsia ei erityisemmin otettu mukaan. Nämä saivat palan taikinaa ja pyöritellä omia ”mykyjään”, kun äiti koputteli, pyöritteli, taputteli ja siirteli läpikotaisin tutuksi tulleessa uunissaan omasta rukiista ja omasta taikinajuuresta nostateltuja ruisleipiään.

Jos Marjatta ei ollut navetassa, metsässä, leiponut tai laittanut ruokaa tai pyykännyt, hän kutoi, ompeli, louskutti, virkkasi… Sukat, lapaset, kapat ja sängynpeitteet. Vuokko kertoo, että äidille oli suuri ilo vielä vanhoilla päivillään, kun hän löysi tälle luontaistuotetta, joka auttoi sormien nivelten kipuihin ja virkkaaminen taas luonnistui!

Sunnuntaina Järvenpäässä kuitenkin levättiin: Oskari ja Marjatta istuivat ja kuuntelivat Jumalanpalveluksen. Silloin Oskarikin osasi olla paikoillaan. Tämä kävi myös pienestä katumusharjoituksesta, jos hän oli erehtynyt edellispäivänä kallistamaan pulloa kylänmiesten kanssa. Marjatta ei tähän miesten toimeen ottanut jyrkän tuomitsevaa kantaa, koska Oskarissa oli se hyvä puoli, että hän ei koskaan lähtenyt muiden mukana enää kylille jatkamaan, vaan painui nukkumaan – ja seuraavana päivänä iski työhön entistä hanakammin!

Oskarin ja Marjatan maahenki tuntui myös innokkaana osallistumisena 50-luvulla Vekkulan  pienviljelijäyhdistyksen toimintaan. Erään kerran Oskari oli tullut hädissään kotiin ja selittänyt, että Kytökallion lavalta puuttui yksi rakennushirsi – ja ottanut hevosen ja pokasahan ja rynnännyt metsään sitä hakemaan! Oli Oskarin onni, että hänen kulmilleen osui ns. yleisaatteellinen gebhardilainen pienviljelijäyhdistys. Toinen Vekkulan pienviljelijäporukka Vekkulan koulun lähistöllä puolestaan ryhmittyi sos.dem työväenyhdistyksen pienviljelijäosastoksi ja siihen maalaisliittoa tunnustaneen Oskarin olisi ollut mahdotonta mennä – vaikka sirkkeleitä, maamoottoreita ym. sekin hankki ja jäsenilleen vuokrasi.

Pienviljelijätoimintaan myös osui Oskarin elämän pahin pettymys, tahaton kylläkin. Kytökallion tanssilavan kassasta puuttui erään iltaman jälkeen merkittävä summa rahaa ja kun Oskarikin oli ollut iltaa järjestämässä ja rahaa käsittelemässä, joutui hänkin epäilyksen alaiseksi ja poliisin kuulusteluun. Asia selvisi ja oikea syyllinen löytyi vasta myöhemmin. Niin kunnian päälle aiheeton epäily kävi, että Oskari ryhtyi etsimään uutta maatilaa perheelleen Jämsästä ja Korpilahdelta. Tässä kohdin joustava Marjatta kuitenkin ilmoitti, että kodista, jonka eteen oli jo niin paljon tehty, ei lähdetä minnekään - varsinkin kun oltiin syyttömiä.

Jaakko Luoma

© Vekkulan kyläyhdistys ry