Muistoja Järvenpään kodista

”Ei ollut muita kuin äiti ja minä. Ajoin traktoria ja tallasin kuormaa, kun äiti tyhjensi seipäitä. Tulihan ne sieltä. Mutta sitten kuorma olisi pitänyt peruuttaa navetan vintille. Enhän minä sitä saanut, kun en nähnyt mitään.”

Olin 3-4 – vuotias, kun aloin muistamaan asioita. Oli vanha talo, pirtti ja kamari sekä pieni komero, missä kaksi mahtui nukkumaan. Navetta oli huonossa kunnossa: toisessa päädyssä oli hevostalli, toisessa viljalaarit. Oli myös ihana savusauna, jossa poltin käsivarteni.

Isä kävi metsätöissä talvisin, myös muissa kylissä leimauksia tekemässä. Kesät menivät peltotöissä. Pellot olivat vielä silloin kivikkoisia ja niitä kiviä isä apumiehineen poisti. Äiti hoiti kotia ja navettaa: lypsyt, ruokinnat, lannat pois jne. Meillä oli hevonen. lehmiä, sikoja, kanoja, lampaita, pari kania, koira ja kissoja.

Maitotongat täytyi viedä Pitkälän maitolaiturille. Hevosella kai täytyi käydä kaupassa, Keskisen kauppa taisi olla lähin..

Meillä oli 8-10 omenapuuta ja niistä tuli paljon satoa. Myös perunapelto oli iso. Isä kävi torilla myymässä omenoita ja minä pääsin mukaan joskus 1955. En tiedä, oliko niitä myyty jo paljon ennenkin. Omenoita myytiin jonnekin 60-luvun alkuun ja näistä ajoista jäi muutamia asiakkaita, jotka kävivät ostamassa niitä vielä meiltä kotoakin.

Muistan että äiti vei Jämsänkoskelle Heinosen kauppaan jotain, ehkä leipää, jauhoja ym. Sillä tavoin sai tiskin alta vastikkeeksi kai kangasta tms. Äiti ehti hoitaa navetan, leipoa ohra- ja ruisleipää, pullaa, laittaa ruokaa, pestä pyykit. Siivoaminen oli lasten työtä.

Muistan kun lehmä piti saada astutetuksi. Silloin oli vanha tie ja se piti viedä Siltalaan asti. Tie oli kivinen ja mäkinen. Veräjiä oli matkalla useita. Sinne sitten käveltiin, isä ja minä. Näitä reissuja taisi olla kaksi tai kolme. Lasten työtä oli myös syömisen ja kahvin vieminen isälle, oli hän metsässä tai pellolla.

Muistan, kun hevosemme Vappu synnytti varsan ja isä oli innoissaan, koska saisi kasvattaa itse hevosen! Oliko se sitten joku enne, mutta varsan nimeksi tuli ”Muisto”. En nyt muista, minkä ikäinen Muisto oli, mutta kuitenkin jo hevosen kokoinen, kun tämä tapahtui. Se oli ollut kai koko päivän jossain metsässä. Isä huolestui kun sitä ei kuulunut kotiin ja lähdin isän mukaan Muistoa etsimään. Sorkka-ojan luona se seisoi ja sen jälkeen matka kotiin kävi hitaasti. Eläinlääkäri tuli ja tutki haavaa mahan takaosasta. Lääkäri sanoi, ettei siellä mitään ole. Seuraavana päivänä toinen lääkäri löysi 20 - 30 senttiä pitkän karahkan hevosen sisältä. Se oli rikkonut kaikki virtsatieputket ym. Se oli Muisto. Isä säilytti karahkaa vuosia eteisen oven karmin päällä.

Sitten ostettiin mustalaisilta Kiivas ja se oli kyllä nimensä mukainen eikä ollut kauaa. Sitten tuli Impi, joka taisikin olla meidän viimeinen hevosemme.

Muistan kun isä osti lypsykoneen ja se helpotti äidin työtä paljon. Äidin kanssa käytiin Kerpolassa, olikohan se Metsähallituksen alueita, mihin istutettiin kuusen tai männyn taimia, mustikassa, lakassa ja karpaloita noukkimassa.

Pikku-Valmetkin oli ja onneksi osasin sitä ajaa! Oli kesä ja Peltolan suolla kuivaa heinää seipäillä. Isä joutui sairaalaan, mutta heinät piti saada pois. Ei ollut muita kuin äiti ja minä. Ajoin traktoria ja tallasin kuormaa, kun äiti tyhjensi seipäitä. Tulihan ne sieltä. Mutta sitten kuorma olisi pitänyt peruuttaa navetan vintille. Enhän minä sitä saanut, kun en nähnyt mitään. Heittelin heinät sillalle ja äiti vei ne vintin perälle.

Ei meillä mitään uskovaisia oltu, vaikka äiti ja isä joka sunnuntai istuivat tuoliinsa kello 10 virsikirjat kädessään ja kuuntelivat Jumalanpalveluksen. Isä ei koskaan puhunut sodasta. Mutta kyllä se perjantaipullo tai kaksi hupeni joko yksin tai naapuriukkojen kanssa. Koskaan isä ei lähtenyt muualle ryyppäämään. Kyllä siinä välillä tuli kyytiä äidille ja myös meille lapsille. Sitten oli mykkäkoulua..

Marja-Liisa Viitanen

© Vekkulan kyläyhdistys ry