Ahti opetteli tukinkinajoa Pullilan vuoressa

” Ruukinajot tuli tutuksi jo hyvin varhain, kun koulun lomilla ja muilla vapailla piti olla vänkärinä.

Tuttuja oli Pullilan vuoren jyrkät laskut ja Keskisen valtavan painoiset haapatukit. ”

Kerron ensin Järvenpäästä muiston, joka liittyy kesäiseen pyykinpesuun, koska se on niin voimakas. Se oli mielestäni 1952, kun lehdistä tai radiouutisista tuli tieto, että tulee auringon pimennys. Olin 11-vuotias ja odotin sitä tietysti innolla. Oli varoitettu, ettei saa katsoa suoraan aurinkoa, vaan sitä sai seurata noetun lasin läpi.

Äiti pesi pyykkiä rannassa, joten padan alla oli tuli. Aamupäivällä nokesin varulta kolme lasinpalasta ja innolla odotin pimennystä, joka tuli muistaakseni puolenpäivän aikaan. Silloin oli pilvetön kesäpäivä, kun aurinko alkoi himmentyä. Seurasin noetun lasin läpi, kun auringon eteen liikkuu auringon kokoinen pyöreä pallo. Tuntui jännittävältä, kun alkoi hämärtyä: linnut lakkasivat laulamasta, vaikka ei pimennys ollutkaan aivan täydellinen, vaan auringon yläreunaan jäi aivan pieni niin kuin kuun sirppi. Sitten pallo hävisi ja taas paistoi aurinko.

Kesällä pyykinpesu oli helppoa: se tapahtui Kotijärven rannassa livepadassa keittämällä kuten karjakeittiössäkin, mutta nyt vettä piisasi! Pyykinpesu ei ollut Marjatta-äitimme mielihommia, sillä Järvenpään talo sijaitsee mäenpäällä kallioisella paikalla, joten veden loppuminen kaivosta oli jokatalvinen ja -kesäinen riesa. Talvella eläimille ja muu vesi ajettiin hevosella Kotijärvestä. Veden ajo oli usein minun tehtävä. Siinä joutui opettelemaan ajamaan hevosella mahdollisemman tasaisesti, ettei kaikki vesi läikkynyt jyrkässä mäessä. Astiat olivat tiinuja ja saaveja joissa ei ollut kunnon kansia.

Pyykinpesu tapahtui talvella karjakeittiössä, jossa vaatteet keitettiin livepadassa. Sitten ne vietiin tappikelkalla Kotijärvelle, jossa ne huuhdottiin avannossa. Sitten pyykki kuivattiin navetan vintillä,

jossa se jäätyi, mutta ihmeellisesti niistä kuitenkin vettä hävisi. Koppuraiset vaatteet tuotiin sitten

sisälle, jossa niistä haihtui vesi, kun ne lämpenivät.

Kivien räjäyttelyä, pehkun nostoa

Alkujaan meillä oli todella pieni ja pimeä navetta, johon juuri sopi hevonen ja oliko yksi tai kaksi lehmää. Joskus 1946-48 välillä meille rakennettiin uusi navetta, johon sopi kaksi hevosta ja 4-5 lehmää. Peltomme olivat pienet, mutta kiviset… Tästä johtuen isä alkoi raivata uutta peltoa, Haaviston tien ja Kytöjärven väliseen soiseen metsään. Muistan, että siellä kasvoi lakkoja, joita olin itsekin ollut joskus noukkimassa – väliin vain kävi niin, että kun odotti niiden kypsymistä, joku vei ne raakoina.

Pellonraivaus siihen aikaan oli todella raakaa työtä. Kantojen juuret piti kuokan ja kirveen kanssa

katkoa ja sitten kankien kanssa kammeta ne ylös. Tässä hommassa minäkin olin pikkupoikana

auttamassa kiilapoikana. Aina kun isä sai kannon vähän nousemaan, niin minun piti työntää alle

kiveä tai puun palasta. Hieman helpotusta isä sai tähän hommaan Imppilän Otolta, jolla oli nostoa huomattavasti helpottava laite, kolmijalka vaijerivinssillä. Kun sai vaijerin kierrettyä kannon

ympäri ja kiristettyä, niin kanto nousi kun hakkasi juuret poikki.

Valtavan pitkä kantokasa kertyi Haaviston tien varteen, johon se pikkuhiljaa lahosi. Näistä kannoista isä poltti kerran tai kaksi myös tervaa.

Pellonraivauksen jälkeen isä aloitti vanhojen peltojen kivien raivauksen. Pienempiä kaivettiin ylös kankien kanssa, joitakin kaivettiin syvemmälle, isompia räjäytettiin dynamiitilla. Sitten tuli avuksi miinaa muistuttava pommi, jota ainakin sanottiin forsiittipommiksi. Se asetettiin saven kanssa kiven päälle tai sivulle, miten haluttiin sen hajoavan. Pommi hajotti kiven todella pieniksi teräviksi palasiksi. Se ei heittänyt niitä niin kauaksi kuin dynamiitti, mutta palasia oli paljon.

Kivenraivaukseen tuli huomattava helpotus, kun markkinoille tuli Pellonraivaus Oy, joka suoritti

kivien poistoa. Kiviin porattiin reiät ja traktorivetoinen nosturi nosti kivet kärryyn. Kotijärven puoleisesta pikkupellosta nousi vajaa 100 m pitkä kiviraunio pellon laitaan.

Aika moneen taloon oli saatu lisämaana turvesuo eläinten kuivikkeita varten. En tiedä nostettiinko

turvetta muualla, kuin meillä. Rippikouluiässä olevalle kundille turpeen nosto oli aika raskasta,

kun vettä valuvat rahkaturpeet nostettiin haasialle kuivumaan. Vielä raskaampaa oli kuivuneiden turpeiden kantaminen talliin: katiskaverkosta tehdyt paarit olivat niin leveät, että juuri ja juuri kädet ylettyivät kahvoihin ja tietysti ne paarit olivat täynnä turvetta. Kotosalla kuivikkeiden jauhaminen turvemyllyllä kului lähes tulkoon vain minulle koulun jälkeen.

Joskus navetan rakentamisen jälkeen isä osti Saakoskelta piikkipyörä-Fordsonin, jolla jonkun verran tehtiin peltotöitä. Lopuksi sillä pyöritettiin puimakonetta, jota ennen pyöritettiin talosta taloon kiertäneellä Imppilän ”Porilaisella” eli maamoottorilla. 50-luvun lopulla isä osti pikku-Valmetin, joka vähensi hevosen käyttöä. Eivätkä paarmat syöneet sitä!

Hevosemme tippuu Kotijärveen

Alkuaan meillä oli Rusko-niminen vanha hevonen, jonka kaveriksi isä osti v. 50 paikkeilla isältään Vapun. Meillä on Peltolan vieressä erillinen pelto ja metsäläntti, jonne mentiin päiväksi eväiden kanssa heinätöihin. Talkkunajuoma pidettiin vähän viileemmässä pellolla kiemurtelevassa ojassa.

Muistan hyvin erään kotiin paluun täältä, kun olin ehkä 10 -vuotias. Isä ja muut menivät Vapun kärryssä, mutta minä ratsastin Ruskolla. Huuskon lääniltä meni polku Sorkkaojan yli Haaviston tielle. Huuskon läänin kohdalla tuli vastaan auto, josta Rusko vauhkoontui ja sitten mentiin lujaa Sorkka-ojalle päin. Pysyin kyllä selässä, mutta sitten hevonen juoksi kahden kuusen välistä, joka oli niin kapea, että hevonen meni läpi, mutta minä en. Rusko juoksi alta pois ja minä istahdin kuusien juurelle. Mutta ei siinä kuinkaan käynyt: uudestaan vaan selkään ja kotia kohti!

Talvella isä pääasiassa oli hevosella ruukinajoissa ja siksi omien puiden ajamiset saattoivat jäädä

viimetinkaan. Kaksi kertaa ne ajot meinasivat päättyä kohtalokkaasti, kun isä ajoi hevosen jäihin.

Olin varmaan viimeisillä luokilla kansakoulussa ja kotona, kun kuultiin isän huutoa Kotijärven

takaa Niittylahdesta. Juostiin äidin kanssa sinne ja siellä oli hevonen uponnut rantapenkkaan.

Me saatiin kolmestaan autettua hevonen siitä maalle. En muista oliko seuraava talvi, kun hevonen upposi n. 25m nykyisestä Lahtisen rannasta. Nytkin oli tuuria, että olin kotona ja taas kuultiin isä huuto. Taas mentiin äidin kanssa apuun ja sain riisutuksi hevosen valjaistaan. Täytyy vieläkin ihmetellä, että saatiin hevonen sieltä ylös. Onneksi reki pysyi jäällä, ettei se vetänyt hevosta mukanaan.

Ruukinajot tuli tutuksi jo hyvin varhain, kun koulun lomilla ja muilla vapailla piti olla vänkärinä.

Tuttuja olivat Pullilan vuoren jyrkät laskut ja Keskisen valtavan painoiset haapatukit. Koulun ja rippikoulun jälkeen olin kesän Läyliässä hakkuulla ropsien ja halkojen teossa. Vuosi oli 55-56, kun oltiin sitten ruukinajossa Läyliästä. Isä ajoi Vapulla ja minä opetin varsaa, joka oli sillä vähän aikaisemmin ´tietetty`. Vappu myytiin sitten viettämään eläkepäiviään lapsiperheeseen, jossa se sai vanheta ja viihdyttää lapsia.

Metsätöistä voisi mainita vielä, että puiden kaato tapahtui pääasiassa pokasahalla, jossa oli päädyt

ja keskituki puuta. Etenkin talvella kaadettavan puunjuurelta piti kaivaa lunta laajalti pois, että saha

sopi liikkumaan. Savotoilla käytettiin tukkipuiden ja koivujen kaadossa myös justeeria, joka vaati

kahden miehen osallistumisen. Vanerikoivut kaadettiin kesällä eikä niitä karsittu, kuin vasta syksyllä, jolloin ne oli kuivuneet huomattavasti. Syksyllä koivutukit kerättiin hevosella äntäperässä kasoihin, josta ne talvella ajettiin laaneihin.

Talvella tehdyt propsit ajettiin laaneihin, jossa ne sitten kuorittiin keväällä. Itsekin ehdin muutaman

sata kuutiota kuoria. En muista oliko ne uittopuomeiksi vai miksi tehtyjä tukkeja, jotka kaadettiin ja kuorittiin talvella metsässä. se oli todella käsiin käyvää työtä, koska kaarna lähti sentin pätkinä.

Muistan hyvin sen, kun ilmeisesti 1954 kesällä tuli Keskisen Kallen kauppaan ensimmäiset kaarisahat. Kun tilipussi oli taskussani, niin ostin heti Purmo -merkkisen kaarisahan. Se oli todella mainio laite: saha oli mitoitettu metriseksi, jolloin ei tarvinnut kuljetella erikseen mittoja mukanaan.

Edellisenä talvena oli pienviljelyseura järjestänyt Imppilässä sahanterän kunnostuskurssin, johon

osallistui alta 10 henkeä. Kurssi oli todella pätevä ja tarpeellinen. Itselläni oli kurssin jälkeen aina todella pureva saha eikä se pantannut minkäänlaisessa puussa.

Vuoden kahden sisällä alkoi tulla markkinoille myös moottorisahoja. Vekkulan ensimmäisen moottorisahan osti Parran Väinö. Saha oli raskas puukkosaha, josta hyötyä oli lähinnä isompien puiden kaadossa.

Pyryn tukkima koulutie ja oma pyörä

Ei ollut kansakoulun aikaan kovin hurraamista olosuhteissa. Kävellen tai suksilla yleensä kouluun

kuljettiin. Joskus oli tiet niin ummessa, isä tai Karilan Lauri vei hevosella kouluun. Meilläkään ei ollut edes polkupyörää ennen kuin joskus 49-50. Oltiin Jämsässä hevosella myllyreissulla, niin joku myi isälle käytetyn miesten pyörän.

Viidennen ja kuudennen luokan kesälomalla -53 olin viidassa Kyykkälän Anteron ja Toivon kanssa

hakkuulla Huuskon maalla ja tienasin itselleni rahat polkupyörään, jonka kävin aika ylpeenä ostamassa. Kun kävin hakkuupomolta pyytämässä lanssia, niin vähän se katsoi pitkään, mutta antoi luvan.

Isä oli ennen sotia ja sen jälkeenkin Heinolan Vanerin palveluksessa ja sen johdosta meillä oli

puhelin. ”Haavisto 15 ja kaksi soittoa” oli sen numero. Siltalassa oli myös puhelin. Koska puhelimet oli samassa linjassa, niin jos meille tuli puhelu niin puhelin pirahti kaksi kertaa.

Oli siitä aina joskus apua. Muistan kun metsänvartija Kalle Blom kuoli Huilulan pihaan, niin meiltä

soitettiin taksi hakemaan ruumista. Mutta kun taksi ei osannut Huilulaan, kun oli vanha tie vielä,

niin se tuli meille ja minä 7-8 -vuotias lähdin opastamaan. Ruumis nostettiin takapenkille ja minut tuotiin kotiin. Kun operaatiossa meni vissiin useampi tunti, niin se ruumis alkoi haisemaan autossa.

En muista vuosilukuja, mutta navetan jälkeen meille rakennettiin puimavaja ja kun olin jo sen verran varttunut, niin pääsin naulaamaan päreitä kattoon. Vajassa pidettiin 2-3 kertaa pienviljelysseuran juhannusjuhlat, sekä muistaakseni myös tansseja kunnes Kytökallion lava valmistui. Puimavaja toimi myös elokuvateatterina yhtenä tai kahtena kesänä.

Sotien jälkeen toimeentulo oli tiukoilla. Isällekin tapahtui haaveri muistaakseni puintiaikaan, kun hän käynnisti Fordsonia kammesta, niin se potkaisi takaisin ja ranne katkesi. Yksikätisenä isä teki jopa metsätöitä pokasahan kanssa. Äiti oli tietysti apuna mitä ehti. Kaiken huippu oli kun kipsi poistettiin, niin luut eivät olleet kohdallaan, mutta kuitenkin luutuneet. Lääkäri oli vaan käskenyt hautomaan iltasin lämpöisessä vedessä, jota isä tunnollisesti myös teki. Loppulausunnossa isä joutui lääkärin mielivallan kohteeksi, koska lääkäri kirjoitti vakuutusyhtiölle, että isä ei ole hoitanut kättään ohjeiden mukaan, jolloin vakuutusyhtiö eväsi korvauksen.

Ahti Laitinen

© Vekkulan kyläyhdistys ry