On hiljaista, viel’ Pohjantähti tuikkii taivahalla
ja kuulen kuinka pakkaslumi norskuu saappaan alla.
Sieppaan sahan toiseen käteen,
kuljen hetken ja nousen Autionmäkeen.
Nyt metsänpuut nuo korskeimmatkin talven alla
taipuu,
kun luonto hiljaa ympärilläin lumivaippaan vaipuu.
Peltoin, niittyin, kattoin yllä lepää raskas taakka
on talvi luonnon herra nyt ensi suveen saakka.
Viel’ astuakko saan, näin Tapiolan pylvässaliin
suureen
Viel’ kumartuakko saan näin korpikuusen juureen.
Juurelta näreen potkin pois lumen
salon rauhan rikkomaan näin taas tulen.
Parin nykäisyn jälkeen sahaani soitan
teräketjua sen runkoon surutta koitan.
Mitan piikit sen kaarnaiseen tyveen pistin
ja oksat haaraiset sahallain sen rungolta listin.
Sen kolmoseks pätkin, ei tule siitä muuta,
mutta tulipahan sentään massapuuta.
Aika läjän siihen palstalle puuta mätin,
vaikka tuuhean kuusikon pystyynkin jätin.
On puu, jota katson ja kierrän hiljaa,
näin tuumaan, on siinä kypsää metsän viljaa.
Sen varsi niin vahva ja oksisto ylväs
kohoo korkeuksiin kuin temppelin pylväs.
Siellä lumiset oksat tuulessa heiluu
ja sen tuuhea latva vielä vapaana keinuu.
Käy vanhalla kuusella outo vaisto,
on alkanut puuemon viimeinen taisto.
Kuin salaa sen äärelle raivasin tien,
mielin haikein sen juurelle sahani vien.
Vielä katseella kuljen sen runkoa pitkin,
näin kuiskaa kuusi, sen kanssa kun itkin.
”Jos sahallais’ kannolta irti mut taiot,
ja pois minut täältä viedä aiot,
et oksiltain kuule käen kukuntaa kevään,
eikä laulu mun latvassa lintunen enään.
Pois täältä kait joudankin tieltä muiden,
on aika jo nousta nuorten puiden”.
Kaatajan sydän se tuskasta paatui,
korven pylväs kun ryskyen maahan kaatui.
Siinä luisevat oksat vain hangella lepää,
eikä laula sen latvassa lintunen enää.
Jo sahani sammutin, sen havuilla peitin,
lähteissäin massatkin viel’ kasoihin heitin.
Havumattojen päällä pois kulkea sain,
ylös katselin puihin… mitä lie hain..
Matti Laine
