”Olipa hyvä, että ei ruvettu sitä navettaa rakentamaan!”

Veikko ja Raili Lehtinen ovat hoitaneet Pitkälää ja startanneet aamulla mopolla tai mossella töihin Kaipolan tehtaaseen tai sairaalaan ja apteekkiin.

 Kumpikin kiittelee 60-luvun ratkaisuaan jättää jo ostetut navetan tiilet käyttämättä.

Raili tuli 1957 Juokslahdesta Vekkulaan Veikon emännäksi. Tähän aikaan Veikko eli vielä normaalia metsäkylän nuoren miehen elämää eli teki kesällä peltohommia ja ajoi talvet ruukkia Pirhalla ja Mannilla. Keskipäivällä ruukkilainen käväisi tukinajon välissä kotosalla syömässä ja hevosta vaihtamassa ja nuorikkonsa kanssa pohtimassa, mihin suuntaan yhteiseloa lähdetään Pitkälän vanhan isännän eli Lehtisen Paavon valvovan silmän alla kulkemaan. Talon Hilda-emäntä oli kuollut muutamaa vuotta aiemmin.

Kun ensimmäiset lapset Arja ja Eija syntyivät 1958 ja -59 oli ainakin yksi asia korvatulehduksia sairastelevien lasten kanssa selvä: vanhasta, aikoinaan tulipalon tuhoaman tuvan tilalle häthätää hankitusta ja pystytetystä harvasta tuvasta oli päästävä parempiin oloihin. Uusi talo pantiin 1958 vireille ja se valmistui pikavauhtia. Portaita ei ollut ehditty vielä tehdä, kun lapsia kannettiin lankkusiltaa pitkin uuteen kotiin. Veikon kummisetä Mäenpään Ville, joka itse asui vielä lähes haikupirtissä, ihasteli ulkopäin uutta tupaa, mutta lupasi pistäytyä kylässä vasta kun Veikko saa portaat aikaiseksi.

-Se oli ihan lusa koko navetta, muistelee puolestaan Raili vanhaa, hirsistä 1800-luvun puolella tehtyä Pitkälän navettaa, jossa hän aloitti öljylampun valossa lypsämisensä. Kun Veikko ajoi viikoksi mopolla Kaipolan paperitehtaalle töihin ja kortteerasi siskonsa luona, Raili ei uskaltanut kotona panna  kaasu- ja karbidi-lamppuun tulta, vaan koitti selvitä lumituiskuisista aamuistaan öljylampun varassa.

Eija ja Arja olivat pieniä ja Raili yritti nousta heiltä salaa aamulypsylle, mutta harvoinpa se onnistui. Niinpä tytöt oli aamuhämärissä puettava ja otettava navettapolulle mukaan. Navetassa Raili pani Eijan remmillä kiinni potkurin istuimeen ja työnsi sen navetan käytävälle, pienempi Arja nostettiin seimeen silpuskoppaan – jonka villi tyttö yleensä kaatoi ja lähti konttaamaan hätäisesti lypsävän äitinsä luo. Erään kerran, kun äiti kiiruhti lypsyvälissä navetasta tupaan tyttöjä katsomaan, olivat nämä käyttäneet hyödyksi vapaa-aikansa pyydystäen onnistuneesti käkikellon käen.

Paavo-pappa innosti nuorta paria jatkamaan päärakennuksen jälkeen navetan kimppuun.  Joku koiranleuka huuteli Veikolle, että noinko meinaat tehdä vapaaehtoisesti itsellesi pakkotyölaitoksen? Aikansa asiaa harkittuaan Raili ja Veikko tekivät tiukan ja poikkeuksellisenkin päätöksen, että tehtaan tilillä pärjätään ensi alkuun ja jo käynnistetty navetta-hanke pysäytettiin, vaikka tiilet jo odottivat pihalla. – Oli se hyvä päätös! Eikö niillä joillakin ole vieläkin navettavelkaa jäljellä? Veikko miettii. Pitkälän navetan tiiliä löytyy tänään toisestakin Vekkulan savupiipusta ja muusta rakennelmasta, kun Veikko kaupitteli niitä eteenpäin. Paljon meni oman omakotitalonkin kellarin verhoukseen.

Tarina ei kerro kuinka raskaasti vanhaisäntä Paavo otti navettahankkeen tyssäämisen. Kun karjasta 70-luvun alussa lopullisesti luovuttiin, Vekkulassa ensimmäisten joukossa, Paavo otti vielä omin luvin yhden hiehon vähäksi aikaa tyhjään navettaan ammumaan. Vuosisadan alkupuolella Pitkälä oli ollut Vekkulan vahvimpia karjapaikkoja, jonka maito- ja voituotos eläintä kohden oli hyvien niittyjen ja muun rehutilanteen ansiosta samaa luokkaa kuin Juokslahden isoilla tiloilla. Yleensä metsäkylän karja tuotti heikosti, hyvä jos puolet rintamaiden maitomääristä, kun rehua oli huonosti ja kesälaitumina metsät, joissa karja vaelteli pitkät matkan eikä suuria lypsänyt.

- Ei se Paavo asiaa raskaasti ottanu, Raili ja Veikko miettivät. Paavo kyllä ymmärsi hyvin Veikon tehtaaseen menon, olihan hän itse lähtenyt 20-luvulla Säynätsaloon vaneritehtaan verstaalle heti, kun pystyi ja jatkanut myöhemmin samassa hommassa Jämsänkoskella kylläkin palaten kotitilalle, kun sai Pitkälän nimiinsä. Paavo oli pienviljelijäyhdistys-aktiivi, joka puhui ja tarvittaessa riimitteli omien pientilojen puolesta ja patisti ihmisiä yhdistyksen kursseille ja talkoisiin. Hänelle pientilat ja maausko oli keskeinen aate, kuten monelle tuon ajan vanhemmalle isännälle ja emännälle, koska he olivat syntyneet vuokratorppiin, haaveilleet kotimökin itsenäistymisestä ja nähneet sen. Se velvoitti.

Mopolla tehtaaseen

Tukinajon lisäksi Veikko teki sahurin hommia. Useammankin Jämsänkosken omakotitalon laudat ovat Veikon sirkkelin pöydältä peräisin. – Se pääsiäiseltä lähti kiertämään ja sitä piisasi, Raili muistelee. Vanhasta piikkipyöräisestä Fordsonista otettiin voima. Liikenteessä ei piikeillä ja metallipyörillä ajettu, vaan Veikko sovitti metallipyörien päälle vanhat kuorma-auton päällysrenkaat.

Tehtaaseen menon myötä sahaaminen alkoi jäädä sivuharrastukseksi. Veikkoa alkoi tympäistä myös verovirkailijoiden simputushenkinen kyttääminen. Hän sai mm. kutsun Jyväskylään selvittelemään liikevaihtoverotarkastajille sahaamisiaan. Kirjeissä muistutettiin, että veron välttelystä voi saada kaksi kuukautta linnaa! Veikko ei ollut huomannut tehdä ns. 0-ilmoitusta: vaikka tuloa ei ollutkaan, sekin olisi pitänyt ilmoittaa.

- Se alako tympäseen. Minäki ikäni kovia töitä teheny. Eihän siitäkään hommasta paljon jäänyt, kun heleposti tynnyrillinen meni petroolia yhteen sahuuseen. Ja se olikin kovaa työtä! Emmä niin kovaa työtä oo tehnykkää, kun kangella hakkaat ja nostelet jäisiä tukkeja, Veikko muistelee ja kiittelee sitä, että omat kädet säilyivät ehjinä läpi sahuuhistorian. Sahanterät olivat lujilla ja hyvä pohjoisruotsalainen hiiliteräs arvossaan, kun Veikko vielä lopuksi sahasi kotikylän virattomaksi jääneiden riihien rutikuivia ja kovia hirsiä lankuiksi.

50-luvulla Jämsän seutua kohtasi onnenpotku, kun Yhtyneiden Juuso Wallden päätti sijoittaa uusimman tehtaansa Jämsän Kaipolaan. Tähän aikaan metsäteollisuus laajensi tuotantoaan maailmanennätysvauhtia, sillä sodanjälkeinen maailma luki lehtiä ja tarvitsi paperia. Veikko siirtyi metsätöistä tehtaaseen, aluksi rakennuspuolelle. Siinä riittikin työtä, sillä tämän päivän metallirunkoon nosteltavista elementeistä ei ollut kuultukaan, vaan kaikki tehtiin paikalla. Aluksi oli muurausta ja laatoittamista 30 muurarin porukassa ja tiilien ajamista yökaudet.

Rakentamisvaiheen jälkeen Veikko oli vähän aikaa pois tehtaalta ennen kuin palasi sinne lopullisesti eri tehtäviin. Pisimpään hän oli töissä pakkaajana ja pääsi sieltä eläkkeelle 59-vuotiaana 1991. Tehtaaseen jäi Lehtisen perhettä edustamaan paperikoneelle Jukka. Tehtaalle kulku peräkyliltä ei ollut alkuvaiheessa yksinkertaista, kun tiet olivat huonoja eikä autoja vielä ollut. Se merkitsi ”kylmää kyytiä”, sillä kulkuvälineenä oli mopo

- Meitä oli pitkä jono, kun me ajettiin mopoilla kohti Kaipolaa. Veikko lähti ensimmäisten joukosta Vekkulasta ja sai sitten talo talolta seuraa Juokslahdelta Kaipola kohti ajettaessa. Pitkälästä tulee Kaipolan tehtaalle lähemmäs 30 km, ja joskus tämä väli piti mennä pyörälläkin, kun mopo oli remontissa. Talvisin Veikko jäi usein siskonsa luokse Kaipolaan viikkokortteeriin. Tilanne parani huomattavasti, kun mopo vaihtui Moskovits Skandinaviaan, jossa kylläkin oli hankalia laakerivikoja.  

Veikon perässä kylille töihin ilmaantui Raili, kun nuorimmainen Armi oli täyttänyt 3 vuotta 1972. Vanhemmat siskot olivat jo niin isoja, että näiltä onnistui lapsen vahtina toimiminen. Ensin Raili oli kahtena kesänä meijerin juustopakkaamolla töissä. – Enhän mä talvella voinu olla kun minäkin  kuljin mopolla! Ei sitä talvella olis tarennu kulkea.

Tämän jälkeen seurasi työtä metsähallitukselle: käpyjen keruuta, metsän istuttamista, taimitarhalla työskentelyä kuten hirviaitojen rakentamista ja taimien nostamista. Sen jälkeen Raili kävi sairaala-apulaiskurssin 1986 ja jatkoi töitä sairaalassa, myös sen pesulassa. Sairaalassa työtä olisi piisannut, mutta pikkulomitusten myötä polku vei apteekin emännäksi ja se osoittautui mieluisaksi työksi, jota Raili teki sitten 12 vuotta, eläkeikään asti.

-Mä oon ollu oikea sekatyömies, Raili mietii työuraansa. Veikon tehtaan tililläkin olisi varmaan pärjätty, mutta pelkästään kotiin hän ei halunnut jäädä: - Mä ajattelin, että olis kiva saada omaakin  rahaa, että ei aina tarttis sanoa, että annatkos. Meidän Eija kyllä sanoi monta kertaa, että ”äidin ei tarvi mennä työhön, kun sillä on kotona niin paljon työtä”.

Jaakko Luoma

© Vekkulan kyläyhdistys ry