Pitkälän väen sota-aika

” Saha ja kirves tuli tutuksi. Veljen kanssa teimme mummolle kuusitoista kuutiota halkoja,  kuului ruokkoon joka vuosi. 

 Lehmien lypsy, paimentaminen ja veden kanto kuului jokapäiväisiin töihin. Eipä alaikäisyys ollut esteenä, oli vain pakko. Iltaisin ikkunat peitettiin lakanoilla, pelättiin lentokoneita. ”

Kotini sijaitsi syrjäkylässä, kirkonkylään on n. 20 kilometriä.  Maisemat kumpuilevine peltoineen ja pikkujärvineen, pienet joet keväällä vettä täynnä kohisten, keskikesällä vain hiukan kivien välissä kiemurtelemassa.

Kotini oli 48 hehtaarin pienviljelystila, peltoa 12 hehtaaria. Isä ja äiti lunastivat sen perikunnalta ja pihapiiriin rakennettiin mummolle pieni kahden huoneen mökki aittoineen ja puuliitereineen. Siinä aluksi asuivat kaksi isoveljeä mummon kanssa. Lapsia syntyi tyttö ja poika. Äiti oli toisen kerran naimisissa. Ensimmäinen mies kuoli 32-vuotiaana ja myös kaksi poikaa kahden vuoden sisällä. Kaksi tytärtä jäi eloon ja niiden kanssa leskenä asutti kahdeksan vuotta naapuritaloa.

Isäni teki nuoruudessaan tehdastöitä Jämsänkoskella ja myös Päijänteen hinaajissa  kunnes  iski  autokuume.  Hän osti henkilöauton, sellaisen kanttikupeen Cervoletin ja alkoi ajaa taksia Jämsänkoskella. Sitä hän teki avioliiton alkuaikoina kunnes lunasti kotipaikkansa perikunnalta.

Äiti oli isää kolmetoista vuotta vanhempi. Kaiken kokemana äiti hoiti talousasiat. Tarpeen taito olikin sillä itäinen taivas alkoi niin pelottavasti ruskottaa. Ahdistus täytti mielen kun isäkin joutui lähtemään sinne.

Talvisodan syttyessä olin yhdeksän vanha ja veli vuoden ja kolme kuukautta nuorempi. Kutsun saivat isä ja isän kaksi veljeä. Isä joutui kuorma-auton kuljettajaksi Itä-Karjalaan päätyen aina Äänislinnaan ja Kontiokorpeen asti.

Kotirintamalla alkoi mullistus. Pieneen syrjäkylään saapui karjalaiset evakot. Niiden jakelupiste alkukylässä sijoitettiin meille ja koululle loppukylässä. Muistan olleeni oppaana viemässä perheitä naapureihin ja illalla palasin kotipirttiin. Sitä puheensorinaa, karjalainen kieli, miten siitä saisi selvää? Meille sijoitettiin Laitisen mamma tyttärensä Lailan kanssa. Mamman poikien perheitä sijoitettiin kylään kaksi.

Kaikessa ruokahuollossa alkoi kansahuollon aika. Niin myös viljan ja maidon luovutus. Kaikkien elämä oli luontaistaloutta, vain sokeria ja kahvia ostettiin kaupasta. Meillä oli noin viisi lehmää, hevonen, possu ja lampaita. Koulukin alkoi syksyllä, vaikka sota varjosti kaikin tavoin. Muistoihin sukeltaa sellaiset  asiat  kun  koululaisiin  levisi  ihosairaus,  syyttö.  Aivan kuin kuusenkuorta iho. Lääkkeeksi sekoitettiin jotain rasvaa ja tulikukkaa. Pahalle se tuoksui. Eipä ollut antibioottia eikä erikoisrasvoja. Kaikki vaikeudet olivat haasteita.

Koulussa tapahtui lentokoneen putoaminen pellolle noin puolen kilometrin päähän.  Kaikki  lähtivät  juoksemaan,  opettaja  ensiapulaukkuineen etunenässä. Yksipaikkainen kotimainen kone eikä lentäjällekään pahemmin käynyt.  Vartioinnit järjestettiin  koneen ympärille ja seuraavana päivänä

kuorma-auto haki pois. Lentokoneita opittiin muutenkin pelkäämän, kuuluihan Marittaan kohdistettu pommituksen jyrinä meillekin. Kerran koulusta palatessa kuului lentokoneen ääni. Serkun kanssa syöksyimme maahan, lunta piestiin päälle ja hetken hiljaa kunnes vaara oli ohi.

Saha ja kirves tuli tutuksi. Veljen kanssa teimme mummolle kuusitoista kuutiota halkoja, kuului ruokkoon joka vuosi.  Lehmien lypsy, paimentaminen ja veden kanto kuului jokapäiväisiin töihin. Eipä alaikäisyys ollut esteenä, oli vain pakko. Iltaisin ikkunat peitettiin lakanoilla, pelättiin niitä lentokoneita.

Karjalaiset evakkomme sopeutuivat hyvin äidin kanssa ja koululaiset, en muista mitään kahnausta.

Kuitenkin ainainen jännitys oli läsnä. Kylässä posti kulki polkupyörällä. Tyyne oli sen  nimi. Sen  tuloa odoteltiin,  tulisiko  isältä  kirjeitä,  vaan  ei  tulisi surusanomaa kirkkoherranvirastosta. Mielikuva on selkeänä. Istuimme serkkujen kanssa nurmikolla ja Tyyne tuli laukkuineen ja kysyi, onko äiti kotona? Silloin sydän melkein pysähtyi. Tyyne sanoi, lähtisikö äiti mummon mökkiin hänen kanssaan viemään suruviestiä. Viljo, isän veli oli kaatunut. Tykistössä oleva Viljo oli maastoutunut ammuslaatikoiden väliin,  vain riekaleita oli arkkuun  laitettavissa. Niin meidänkin lähiperheestä oli annettu uhri isänmaalle.

Isän sotatie kulki syvälle Itä-Karialaan Kontiolahdelle kuorma-autoa ajaen. Asemasodan aikana isän porukka rakensi honkapirtin, saunan ja kellarin majapaikkaan. Isän sodassa perääntymisvaihe jäi lyhyeksi. Häneen iski keuhkokuume ja siirrettiin Satalinnan sotasairaalaan puoleksi vuodeksi. Tämä

oli ehkä onni onnettomuudessa kuorma-autosodassa.  Olen katsonut suomalaisia sotaelokuvia ja tajusin, ettei isän sodankäynti ollut helppoa kuorma-auton kopissa.

Kotirintamalla talon työt sujuivat joten kuten  heikolla työvoimalla. Veli hentoinen, pikku-isäntä yritti viljapellolla harkkoa pystyyn, onnistui jotenkuten. Sielun silmillä näen harkot kyykällään, mikä mihinkin päin. Meillä oli purossa oikea vesimylly, jossa ennen sotaa jauhettiin koko kyläkunnan jauhot. Kansanhuolto määräsi ja sinetöi jauhomyllyn. Puutetta oli eläinten jauhoista ja leipäjauhoista. Sitten tuli lomalle isän siskon mies ja sanoi ottavansa vastuun. Hän meni yöllä myllyyn, hinkkasi sievästi sinetin auki ja jauhatti meille, itselleen ja lähinaapureille jauhoja. Lopuksi asetteli sinetin takaisin. Tämä mylly on veljen entisöimänä tänäkin päivänä olemassa.

Äiti oli nuoruudessaan ollut velipuolen leipomossa Inkeroisissa. Hän oli erinomainen leipoja.  Isossa leivinuunissa valmistui muhkeat hiivaleivät ja hapanleivät, uutuutena Laitisen mamman karjalanpiirakat.

Sitten tuli kosketus vihollisiin sotavankien muodossa. Saarijärven rantaan perustettiin vankileiri.  Kuorma-auton lavallinen vankeja tuotiin tekemään motteja ympäristöstä ja vartijat olivat mukana. Polttoainepula oli kova. Kerran ilmestyi iltapimeällä yksi meille kotiin. Säikähdimme melkoisesti, mutta tämä käsillään huitoen selitti meille eksyneensä. Lopuksi äiti otti karbidi-lampun

kainaloonsa ja vanki, äiti, minä ja veli marssittiin kilometrin verran naapuriin. Siellä äidin vävy, kyläpäällikkö, vei vangin leirille takaisin. Pois kun vangit vietiin taas kuorma-auton lavalla kuului venäläinen sointuva laulu korviin kauan. Aina kun kuulen venäläisten miesten kuorolaulua välähtää tämä muisto mieleen.

Minä olin koululainen sota-aikana,  mutta tuleva mieheni  lähti alle 18-vuotiaana  koulutukseen  Inkeroisiin. Kolmen kuukauden koulutuksen jälkeen rintamalle. Olihan se melkoinen miehuuskoe hentoiselle pojanklopille. Ehjänä palasi, mutta kyllä sen huomasi, että henkiseen kenttään teki vaurioita. Kertoi ajatelleensa kuvainnollisesti, että mieluummin saisi olla aidan vihtana portin pielessä kotinurkilla. Sotaveteraanityössä olemme olleet mukana. Mieskuorossa vuosikymmenet ja minä naisjaostossa miesten tukena. Nämä muistelot ovat historiaa ja olen iloinen saadessani ne vihdoinkin aikaiseksi, vielä kun jotain muistan!

Tuulikki Silvan

(3.4.2005)

© Vekkulan kyläyhdistys ry