Mikko korjasi auton ja jatkoi ajoa

 

60-luvun Vekkulan teiltä jokainen muistaa Hakasen Mikon ja hänen väkevän Daf-kuormurinsa.

Mikko osasi antaa arvoa kestävälle autolle, sillä hän oli aloittanut rahdinajajan uransa kuskaamalla sodan jälkeen halkoa häkäpönttöautoilla ja jatkanut

uraansa 50-luvulla ikälopuilla autoilla niitä korjaten.

 

 

 

Helsinki lämpeni sodan jälkeenkin 50-luvun alkuun puulla ja Hakaniemen tori oli täynnä halkopinoja, sillä öljy ja kivihiili olivat yhä kortilla. Ja kun bensiiniäkään ei sodan jälkeen muutamaan vuoteen saanut, oli kaupunki ostanut halvalla liittoutuneiden sotavarastosta satakunta saksalaisten Normandiassa mereen maihinnousun esteeksi upottamaa citroeniä ja korjannut ne Hernesaaren telakallaan sekä asentanut niihin puukaasuttimet. Suurin osa halosta kerättiin Päijänteen ympäristöstä, ajettiin rantaan proomuihin tai radanvarteen junalle.

- Autot oli vanhoja ja kuskeja oli kaikenlaisia, joten niitä särkyi ja toiset särki niitä taitamattomuuttaan ja autot makasi korjaamoilla viikkokausia, joten tulihan sille puulle hintaa ennen kuin se oli Helsingissä. Mutta silloin se kannatti, nykyään ei kannata mikään!

Ennen kuin häkäpönttö-sitikka käynnistyi pakkasessa Saarijärven jäällä, oli 17-vuotiaan apukuskin lämmitettävä moottori laittamalla sen alle kytevä pilke- tai hiililaatikko. – Sitten tulta imurin kautta häkäpönttöön ja apumies veivaamaan kampea starttimoottorin avuksi. Sitten ruvettiin käsin tekemään kuormaa. Eihän halko raskasta ole, mutta saa sitä siihen 12 mottiin, mitä niihin saattoi laittaa, muutaman kerran heittää! Mikko selvittää.

Mikko ehti ajaa kolme vuotta halkoa häkäpönttöautolla, kävi armeijan ja lähti sen jälkeen Äänekoskelle osakkaaksi sukulaismiehen kuorma-autoon ajamaan tukkia Äänekosken tehtaalle. Nyt tuli vastaan rahtimiehen raaka arki: kuormat tehtiin tähän aikaan vielä käsin! Sitä ei tämän päivän hydraulista kourakuormainta lämpimästä hytistään käyttävä kuljettaja voi edes kuvitella. Yksinkertaista mekaanista puomivinssiäkään, ”joutsalaista”, ei vielä autoissa ollut, vaan pöllit kiskottiin ns. ”kaljuja” eli liukkaita suistepuita pitkin köysillä kuormaan. Varsinkin laanin alimpien ja yleensä isoimpien rantepuiden kiskominen oli raakaa työtä.

Sitten samalta laanilta tuli rannikon porukka hakemaan haapaa ja nosti autonsa takapyörän tunkille, otti renkaan pois ja laittoivat sen tilalle vaijerikelan ja vinssasivat tällä tavoin puuta ”koneellisesti” kuormaansa suistepuita pitkin.

- Se oli ensimmäinen kone! Ja seuraavana päivänä meillä oli samanlainen! Mikko nauraa. Jostain etsittiin äkkiä hylätty kuormurin vanne ja siitä muokattiin vaijerikela, ja ryhdyttiin kelaamaan tukkia kuormaan 4-5 pölliä kerralla. Tämä jo helpotti huomattavasti tukkikuorman tekemistä.

Helsingin halkoherrat houkuttelivat Vekkulan nuorta miestä takaisin leipiinsä. Syy oli selvä: metsäkylän miehet, jotka olivat aloittaneet puunajon ja kuormien teon metsässä isänsä opissa ja hevosen kanssa jo poikasina, olivat 50-luvun maastoissa ja vanhojen autonraatojen ja huonojen teiden oloissa työntekijöinä vertaansa vailla: he toivat kuorman määränpäähän ja korjasivat rikkoutuneet koneet itse. Hevosajureiden maailmassa oli kunnia-asia selvittää hermostumatta olosuhteiden eteen heittämät haasteet eli tarvittaessa purkaa kuorma, veistää uusi aisa, korjata rikkoutunut luokki, länget jne. - ja tuoda kaikki puut metsästä pois ennen lumien loppumista.

Mikko tekikin vielä vähän aikaa hommia Heinolassa Helsingin kaupungin ja paikallisen kartanon sahalle, joka otti tehtäväkseen toimittaa lankun Kotkan laatikkotehtaalle. Ajopelinä oli ”salvettu Kemsu” eli amerikkalainen GMC, jonka raskas teliperä oli korvattu maantiellä liukkaammin kulkevalla sitikan perällä. Tämä tiesi jatkuvia ongelmia. Tätä varten olikin palkattu puikkoihin mies Vekkulasta ja luvattu maksaa, mitä tämä pyytää:

-Syksyllä 1951 lähdin pois, kun kyllästyin siihen autoon: joka reissulla piti korjata. Isäntä oli tilannut uuden auton, nelivetoisen mersun, mutta se viipyi ja viipyi. Ei se olis millään laskenu mua pois, sanoi, että makaa tuolla kämpässä, kyllä se auto tulee. Mutta minä olin sellainen jääräpää, että palasin Jämsään ja anoin liikennelupaa ja se tuli keväällä 1952.  Isällä oli hevonen ja sen välin olin sille vänkärinä, Hakasen Mikko muistelee rahtimiehen uransa alkuaikoja.

 

 

”Purin sen auton ja tein uudestaan”

 

 

Mikko Hakanen ja Kauko Rantanen Mikon Daf-auton edessä

 

Mikon täysin oma ensimmäinen oma auto oli myyjän huutokaupasta pelastama 40-mallin Fordi: - No se oli aivan loppuun ajettu, sodankäynyt auto! Mutta kun oli intoa ja kuntoa, ostin sen ja purin serkun pajalla Jämsässä ja tein oikeestaan uudestaan ja katsastin. Sitten perustimme kuuden miehen porukalla Jämsään kuljetuskeskuksen – ja alkoi tämä epätoivoinen yrittäminen vaihtelevalla menestyksellä!

50-luku oli kovaa rakentamisen ja teollisuuden laajentamisen aikaa ja Mikko siinä innolla mukana kuormureineen. Fordi vaihtui muutaman vuoden jälkeen Volvoon, sitten amerikkalaiseen Reoon, molemmat vanhoja rautoja, jotka vaativat jatkuvaa korjailua, kunnes 1961 oli aika laittaa isommalle: Mikko osti Sippolan autoliikkeestä Jyväskylästä DAFin. Väkevä hollantilaispeli ei jättänyt rahtimiestä metsään, koskaan!

-Se daffi oli sotilaskäyttöön tehty ja kyllä niin vahva auto, että kun etu- ja takapyöriin kun laittoi ketjut ja maastoykkösen päälle, niin kyllä sillä mentiin sinne minne hevosellakin! Siellä pyörä pyöri, vaikka se oli runkoaan myöten maassa ja sitä ei kärsi tehdä vieläkään näillä nykyisille autoille! Kaksi jousta katkesi viiden vuoden aikana ja kaksi akselia, kahdesta autosta.

-No sillä daffilla sai sitä ajoa, mutta yhtiötkin osas käyttää tilannetta hyväkseen ja ajatti kaikki pahimmat paikat mulla.

Mikko ajoi puuta daffillaan viitisen vuotta ja laittoi vielä toisen samanlaisen, kunnes 70-luvulla oli aika siirtyä kokonaan kaivinkonemieheksi. Tämäkin siirtyminen käynnistyi 60-luvun alkupuolella vähän kuin vahingossa, kun tuttu kaveri oli mennyt Keskolle huoltomieheksi ja myyjäksi ja houkutteli Mikon kaivinkoneen ostajaksi:

-Traktorikaivurit tuli muotiin 60-luvun alkupuolella ja sehän kymmenkunta vuotta mahotonta mehtäojittamista. Se kaivu oli paljon parempi homma kuin ajohomma: kulutus oli 10%, mitä autolla ja tuntitaksa oli sama eikä mitään dieselveroa. Oli se niin paljon edullisempi homma kuin ajohomma, että mulla oli lopulta kolme kaivinkonetta hommissa, Mikko muistelee. Ja kun toinenkin daffi tuli uusimisikään 1970 ja  Mikolla oli sille ostaja, hän päätti lopettaa neljännesvuosisadan kestäneen rahtimiesuransa ja jättää kaivurit jäljelle.

Ei Mikko koneurallaan päässyt suuresti rikastumaan: oman kotimökin lunasti ja osti hiukan lisää metsää, ei kummempaa. Silti hän kokee omalla työurallaan päässeensä henkisesti helpommalla kuin moni tämän päivän rahtimies: - Autot on hienoja ja ne vie 3-kertaisen määrän puuta, mutta velat on kovat ja henkinen paine mahoton: ei se ole enää ihmisen elämää!

Mikon aikaa ihmiset vielä ehtivät nauraa ja ratkoa yhdessä eteen tulleita ongelmia. Maailma oli vielä pajolti manuaalinen ja kädentaito arvossaan. Mikko kertoo lopuksi hauskan tarinan, jossa jaloviina oli se liima-aine, joka piti kolmeksi kappaleeksi haljenneen takapyörän navan kasassa. Akseli oli katkennut raskaassa kuormassa navan sisällä ja rikkonut sen eikä uutta saatu, mutta joku muisti sen huippuhitsarin, joka oli kyllä ryypännyt kaikki työpaikkansa, mutta ainoana ottaisi, ehkä, näin vaikean tehtävän hoitaakseen. Hitsari haettiin ja hän sai jallunsa palkkionsa päälle ja hitsasi kasaan navan, jota ei kiireessä ehditty sorvissa testaamaan, vaan luotettiin miehen ammattitaitoon ja sanaan. Vähänkään kiero napa ei olisi tukkikuorman alla kestänyt, mutta tämä kesti.

 

Jaakko Luoma

 Mikko Hakanen koneiden matkassa (04:07):

                                   

 

 

Kylä-albumin pääsivu

Peltola

Mikko korjasi auton ja jatkoi matkaa

 

Peltolan kuva-albumi

         

 

© Vekkulan kyläyhdistys ry