Leuhulan arki: koneurakointia ja karjanhoitoa

Pauli ajoi koneurakoitsijana puuta ja kaivoi ojaa metsässä, Eila hoiti karjan ja perheen. Yhdessä hommailtiin illalla eläville ruokaa.

Leuhulassa on jatkettu nykyaikaan ”päivitettynä” entistä mökin elämää eli karjanhoidon ja puunajon (sekä muun koneurakoinnin) elinkeinoa. - Näistä mökeistä on aina pitäny lähteä lisähankintaan, ei nää koskaan oo yksin elättäny! Pauli Mäki summaa kotipaikkansa historiaa.

Leuhulasta onkin liikuttu ahkerasti ulkomaailmaan. Pauli itse syntyi 1939 Tampereen lähellä Lielahdessa, jossa hänen äitinsä perheineen oli tehdastyössä. Isä Onni Mäki kaatui rintamalla 1941 Paulin ollessa vasta parivuotias. Kun Leuhulaan Lielahdesta palannut vanha isäntäpari Kalle ja Lyydia kaipailivat sodan jälkeen apua, palasi Paulin Siiri-äiti 1948 kotikylään ja meni uusiin naimisiin Karjalasta evakkona Vekkulaan tulleen Väinö Martikaisen kanssa ja he ottivat kotitilan hoitoonsa.

Pauli teki ammattikoulusta kirvesmiehen opin 50-luvulla ja teki aluksi hommia kotitilalla, metsässä ja rakennuksilla ja tapasi vuosikymmenen loppupuolella Eila Kortelaisen, joka oli tullut Nurmeksen Jukola-osuusliikkeestä Jämsänkoskelle vastaavaan Hämeenkulmaan töihin. 1963 he menivät naimisiin. Eilan oli ajanut Pohjois-Karjalasta liikkeelle halu ”nähä vähä maailmaa” eikä maailma pettänyt: 50-luvun Jämsänjokilaakso oli elävä ja eteenpäin menevä paikka, kiitos Yhtyneiden laajennushankkeiden, joista tärkein oli 1954 käynnistetty Kaipolan paperitehtaan rakentaminen. – Täällä oli paljon vauraampaa kaikki. En kyllä lähtis takaisin! Eila miettii.

Eilalla ei ole pahaa sanottavaa siitä, miten uusi keskisuomalainen kotikylä otti Pohjois-Karjalan tulijan vastaan: hyvin otti ja väki tuli nopeasti tutuksi kyläilyjen ja hirvipeijaisten myötä. Aivan alussa Jämsänkoskella hän meinasi kyllä jo vähän hikeentyä, kun täkäläiset nauroivat hänelle, mutta sitten selvisi, että kyse oli hänen pohjoiskarjalaisesta murteestaan, joka ihastutti ja nauratti totisemmalla nuotilla vääntäviä jämsäläisiä.

-Asetuin talon töihin välittömästi ja mummo opetti: siitä se lähti. Sen tekemät miesten paijatkin oli kuin kaupasta, kun se oli ollut Finlaysonilla ompelijana, Eila muistelee alkuaan Leuhulassa. Lypsäminenkin oli tuttua, vaikka kotimökissä Nurmeksessa oli ollut vain ”yksi hännänhuisku” metsätöitä tehneen isän vaatimuksesta. - Vaikka se olikin anoppi, mulla on aina välliin mummua ikävä, Eila sanoo Paulin Siiri-äidistä.

       Pauli koneineen metsässä

- Talvet ajoin puuta ja kesät kaivoin ojia ja tein metsäautoteitä. Olihan se työntäyteistä aikaa ja silloin oli niitä töitä! Pauli muistelee 60- ja 70 – lukua. Eikä työpäivä jäänyt metsään, vaan jatkui illalla kotosalla, kun yhdessä Eilan kanssa hommattiin elukoille syötävät ja tehtiin kesällä peltotyöt. - Niin kauan tehtiin kuin nähtiin. Ja kun mä olin yrittäjä, otin väliin muutaman päivän konehommista vapaata ja tein kotitöitä, Pauli muistelee

Leuhulassa on ollut n. 7 ha peltoa ja vuokramaiden ja raivausten myötä ala kasvoi sen verran, että karjan määrä pystyttiin nostamaan kymmeneen ja päälle nuori karja. Käsilypsyllä aloitettiin ja siirryttiin koneiden myötä ensin kannu- ja sitten putkilypsyyn.

Paulin puunajurin ura alkoi hevosen kanssa, kuten niin monien muunkin vanhemman polven ajurin. Ensin hän oli vänkärinä ja yhden talven ajoi itse puutavaraa vuokrahevosella. 60-luvun puolella oli sitten aika kokeilla konehommaa, ensin Hakasen Mikon apurina ja lopulta oman ja itse parannellun  Ford Kontun ohjaimissa. Kaikkiaan Paulilla ehti olla neljä metsätraktoria.

-Aluksihan se oli hyvää hankintaa, kun sai ajaa pinokuutiomitalla, mutta kun siirryttiin kiintokuutioihin, hankinta tippui puolella, Pauli muistelee. 70-lukukin oli vielä hyvää aikaa, kiitos Metsähallituksen vankkojen kuusikoiden, joita silloin hakattiin: - Silloin oli hyviä leimikoita ja uudet metsäautotiet, joiden vierestä sai ruveta kauhomaan isoa puuta. Sitten ruvettiin kilpailuttamaan eikä enää tahtonut saada hyviä urakoita. Lopulta olisi pitänyt melkein talkoilla ajaa!

-Parasta yrittäjän hommassa oli vapaus, mutta kyllähän se velka väliin valvotti yökaudet Pauli miettii. Pauli ei kuitenkaan ollut yhden firman mies eikä sellaisessa epäitsenäisessä pakkoraossa, jossa moni metsäkoneurakoitsija on pakosta elänyt. Pisin yhtenäinen työjakso oli 16 vuotta metsävaltiolle Jyväskylän eteläpuolella. Työura loppui kahden vuoden pestillä metsänhoitoyhdistykselle. Vielä 90-luvun puolella Pauli osti uuden ajokoneen Brunetin, kun tiedossa oli useammaksi talveksi runsaspuustoisia palstoja, joista saattoi yhdessä yössä ajaa 500 kuutiota puuta.

Talven puunajo vaihtui kesällä metsäteiden urakointiin ja ojituksiin, joita 60-70 –luvuilla riitti joka kulmakunnalla. Erityisesti  mieleen on jäänyt se huippukuuma 60-luvun lopun kesä, jolloin piti kaivaa 42 kilometriä ojaa Rättisuolle:

- Mä keväällä menin sinne viimeisten lumien aikaan ja jääkeleillä syksyllä tulin pois. Aika hankala se oli, kun ei sinne mennyt minkäänlaista tietä ja aina vain edettiin syvemmälle korpeen. Onneksi kone oli uusi ja kesti hyvin. Lähtiessä molemmilla puolilla nokassa oli 200 litran tynnyri polttoainetta ja tankit täynnä. Suonlaidasta lähin pyyhkäseen ja niin kauan mentiin kuin polttoainetta riitti ja sitten kannulla kannettiin lisää, Pauli kertoo.

-Kaivurihomma oli aika ykstoikkoista: saattoi olla kilometrinkin suoja linja ja siinä sitten  tuijotettiin linjan päässä yhtä pistettä. Kun oli kauhee helle, niin yllättäen hirvi tuli juomaan siitä valmiista ojasta! Kuuli kai kauhan veden läiskytyksen. Aina kun oikaisin kauhaa, se juoksi karkuun ja kieli pitkällä tuli takaisin. Teki sitä monta tuntia! Välillä hukkui pois ja tuli iltapäivällä takaisin.

Harva on läpäissyt terveellä kropalla 40 vuoden työuran varhaisilla koneilla. Pauli loukkasi selkänsä hypätessään kaivinkoneen telalta 1978 maahan. Pitkiä matkoja ei sillä selällä kävele. Hyppy kuitenkin vain viimeisteli prosessiin, joka oli alkanut työtä tehdessä:

- Konehommassa istutaan saman rautatapin päälle ja kaikki värinät tulee luurankoon. Se traktorin runkoon tehty kaivinkone oli kaikkein pahin.  Ei kunnon penkkiä, vain vaihdelaatikon kannen päältä rautaputki ja sen päällä rautapenkki ja perseen alle laitettiin joku tyyny. Kaikki koneen värinä tuli suoraan selkärankaan.

-Mutta kyllä me nyt ollaan suhteellisen tyytyväisiä eläkkeisiimme ja niin kai voi sanoa, että Leuhulan torppa meidätkin elätti, sillä tämähän se kuitenkin oli kaiken lähtökohta.

Jaakko Luoma

© Vekkulan kyläyhdistys ry