Eero on Vekkulan viimeinen oikea ruukkilainen!

Eero ja Vinkki Tevätvuoressa kuormaa hakemassa 2006. - Kuva Juhani Salonen.

Vekkulan viimeinen työhevonen on Salosen Eerolla Lamminmäessä:

 Hevosen kanssa kuluu aikakin niin rattoisasti, kun se höristää korviaan ja kuuntelee, kun sille puhuu.

Vekkulan viimeinen työhevonen syksyllä 2014 on Salosen Eerolla Lamminmäessä. Olisi Eerolla traktorikin, mutta vanha hevosmies pysyy iskussa, kun hoitaa hevosta ja käy sillä välillä polttorangat ja tuulenkaadot hakemassa.  Eero onkin pitkän linjan ”ruukkilainen”, joka lähti isä-Ilmarin kanssa täysille tukinajoon hevosella heti kansa- ja rippukoulun jälkeen 50-luvun puolivälissä kuten muutkin Vekkulan nuoret miehet. Se rippipukukin oli yleensä pitänyt omilla metsätyön ansioilla hankkia.

 - Yksissä isän kanssa mäntiin ja laulettiin männessä. Ja vaikka mä sinne poikasena lähdinkin,  niin kyllä mä olin kuorman kanssa samaan aikaan raiteille kuin toisetkin, emmä niistä jäläkeen jääny ! Ainahan siellä oli pieni kilipaalu, Eero selvittää.

Eero on täysverinen metsien mies, sillä vapaa-ajatkin vierähtävät usein jänismetsällä Vekkulan vuorilla ja peltonotkelmissa. Nämä ovat tuttuja paikkoja, sillä näistä on menty suksilla lapsena ja ajettu tukkia hevosella hurjistakin paikoista. Silloin ei saanut mennä pupu pöksyyn, kun tuotiin tonnien painoiset kuormat jyrkistä rinteistä alas.

- Muistan, kun Tampellan ajossa pomo kauhisteli, että miten sä uskallat olla kuorman päällä.

Mä sanoin sille, että täälon kuule pakko olla, ei tota hevosta voi yksinkään laittaa tulemaan! Me pantiin rautapannat jalaksiin jarruttamaan ja vielä tarvittaessa puolmottia puuta sinkillä perään. Se tuli ku lautta perässä eikä menny hukkaan sekään aika.

Tukinajossa oppi luottamaan hevoseen ja hakemaan myös hyvää hevosta tähän vaativaan työhön: hyväjalkaista, vahvaa ja ennen kaikkea yhteistyökykyistä:

- Oli tärkeetä, että se hevonen osas pitää mäkilöissä, ettei se lähteny viemään alaspäin. Sen piti osata tulla vähän töppöset harassa alas. Niitä piti vähän kouluttaa, muutenhan ne olis särkeny ihtensä ja kuskit siellä. Ja kyllä ne oppikin, kyllä hevonen viisas on, kertoo Eero Salonen. 

”Tukinajajan silmä”

Tukin ajo oli taitolaji, jossa toisille kehittyi parempi ”tukinajan silmä” kuin toisille. Toinen näki järkevät ajoväylät heti, jolloin kuormaaminen oli helpompaa ja puuta kertyi laaniin nopeammin. Umpihankeen ei huolellinen ajaja ohjannut hevostaan: riski eläimen vahingoittumisesta tai reen rikkoutumisesta oli aina olemassa:

-Ei sieltä voinu summanmutikassa lähteä alas tulemaan, kyllä reitti piti aina eeltä kahtella ja pöyhiä seleväksi. Jos se johonkin kantoon tai kiveen otti kiinni, oli vehkeet palasina, sanoo Lamminmäen Eero. Huolellinen hevosmies ei ajanut kulkuneuvoaan umpihankeen tasamaallakaan, vaan tutki edeltä maaston. Silti takareki saattoi isolla kuormalla jäädä kiinni ja upota hankeen, jolloin hevosta autettiin kangella vääntämällä.

Tukkia ei otettu kuormaan pelkästään voimalla, vaan konstilla, taidolla ja hyvällä suunnittelulla. Jo oman palstan ajojen suunnittelu vaati järjenkäyttöä: fiksu aloitti palstan perältä pikkukuormalla ja täydensi palstan suulta, jolloin työmaalle syntyi ilman reuhtomista hyvät ajoväylät. Tyhmempi taas ajeli umpihankeen ”olympiarenkaita” ja kulutti turhaan hevosensa voimia. Jyrkät mäet korostivat muutenkin huolellista valmistelua ja silmäilyä.

Entisinä aikoina saatettiin ruukkia ajaa pitkästäkin matkasta. Salosen Eero muistaa isänsä kertoneen ajosta, jolla tuotiin puuta Moksin Uutelanvuoresta Nuorlahteen 25 kilometrin matkasta. Silloin ei tehty kuin yksi reisu päivässä. Vähän epäselväksi on jäänyt,  miksi oli niin kiire, että puu oli tuotava näin pitkästä matkasta hevospelillä. Todennäköisesti firma oli tehnyt ulkomaille hyvät lankkukaupat ja raaka-ainetta oli saatava sahan pöydälle äkkiä. Tähän aikaan savotoita polkaistiin tämäntapaisista syistä pystyyn hyvinkin äkäisesti.

Näillä ylipitkillä ajomatkoilla tultiin yleensä isommassa porukassa, jossa tietysti keksittiin monenlaista kisailua ja ajankulua sen lisäksi, että raiteen varressa oli naisten pitämiä kahvipaikkoja. Pakkasen purevuutta ei hätistelty vain kuorman vieressä juoksemalla, vaan ottamalla nassakasta ryyppy jos toinenkin Vekkulan Vaaleaa, jolloin joitakin miehiä piti nostella porukalla takaisin tukkikuorman päälle. On suorastaan ihme, että näilläkään retkillä ei jyrkissä alamäissä tapahtunut vakavia onnettomuuksia. Sen sijaan aika ajoin saattoi sisu saattoi mennä kaulaan esim. Pohjanmaan lakeuksilta hankintaan tulleilta miehiltä, vaikka näillä olikin yleensä hyvät hevoset.

”Pilkku oli kuin ihmisen aatos”

Salosen Eerolla on ollut puolenkymmentä työhevosta, joista yli muiden on ollut Pilkku:

- Pilkku oli kuin ihmisen aatos! Se osas nykästä pinolla pikkuisen käskystä eteenpäin ja jos mä jäin jälkeen, se jäi oottamaan. Piti miehestäkin huolta. Tänä päivänä Eerolla on vielä Vinkki, jolla hän hakee polttorangan ja tuulenkaadot ym. puut metsästään, vaikka pihassa olisi traktorikin:

- Hevosen kanssa menee aika niin rattoisasti, kun sille saa puhuakin. Traktori ei vastaa mitään, mutta hevonen heiluttelee korviaan ja kahtelee, Eero selvittää. Vinkistäkin olisi kuulemma tullut erinomainen työhevonen, jos sillä olisi tehty vain enemmän työtä. Vasta työn kautta hevosesta lähtee turha virta ja se sopeutuu täysin ihmisen kanssa työskentelyyn.

-Kyllä sieltä ehkä puolet tulosta tuli, miettii Salosen Eero metsätulojen osuutta entisen Lamminmäen tulonmuodostuksessa. Tämä lienee tavallista Vekkulassa – ainakin siihen aikaan, kun pellon määrä oli useammalla tilalla vielä alle 10 hehtaaria eikä karjatalouteen ollut satsattu runsaammin. Metsätyö oli tuki ja turva läpi vuoden, ja jos joskus ei päästy yhtiön savottaan, hakattiin omaa metsää: 

Pörinä tuli metsiin ja tuulet alkoivat käydä!

Hevosajan kääntyessä 60-luvun mittaan mailleen, ajettiin puutavaraa jonkin aikaa maataloustraktorilla ja kylien miehet saivat edelleen kaivattua talvista lisäansiota. Sitten firmat toivat ajokoneiksi raskaat metsätraktorit ja työt loppuivat, siirryttiin avohakkuisiin. Eeron mukaan metsistä alkoi kuulua kova pörinä ja tuulet lisääntyivät aukkojen myötä.

Eero kannattaa metsänhoidossaankin vanhaa koeteltua isännänlinjaa, jossa metsää hakataan jatkuvasti, mutta ei tehdä aukkoja. Näitä ”harsijoita” metsäviranomaiset entisaikaan jahtasivat ja veivät käräjille ”metsän haaskaamisesta”, mutta nyt tällainen luontaisen uudistamisen hakkuutyylillä saa taas metsiään hoitaa. Valitettavasti monen metsä on jo hakattu teho-opeilla niin tasarakenteiseksi, ettei sieltä tahdo löytyä isännän linjan metsänhoidolle sopivaa, erirakenteista puustoa. 

-Olen aina ottanut isompia pois, kun niistä pienemmistä tulee taas niitä isoja, mutta se ei tahtonut mennä näiden nykyherrojen päähän semmonen. Pitäs ensin tappaa se pienempi alta ja sitten isommat perään, jolloin siihen tuleekin sitten se aukko, Eero kuvaa valtamenetelmän eli alaharvennuksen lopputulosta.

Eero ei isoista aukoista innostu (pienet vielä menevät, ne metsittyvät reunasta helposti) - Kun siinä kasvaskin se puu, mutta kun siinä kasvaa moni muukin, heinä ja vattu. Ja kun sitä on niin paljo, että miestä ei näy, ei siinä silloin kasva puukaan. Ja jos mäki hakataan paljaaksi, sen alapuoli soistuu, kun siellä alapuolella ei ole mitään, mikä pidättäis vetta, on Eero huomannut avohakkuun hätkähdyttävän vaikutuksen

Jaakko Luoma

© Vekkulan kyläyhdistys ry