Koulu synnytti kylän

Vekkula sai oman koulunsa jo 1902, ensimmäisenä sivukylien joukossa.

Koulun eteen tehtiin paljon työtä, sillä se merkitsi kylälle todella paljon. Olihan se myös ensimmäinen ”oikean” kylän merkki.

Vekkulan kansakoulu personoitui tämän jälkeen yli 40 vuodeksi Hongiston opettajapariskuntaan, joka rikastutti kylän elämää monin tavoin.

Vekkulan uusi koulu 1900-luvun alussa. Avoimen kivijalan vieressä mahdollisesti mestari Joonas Blom

Jämsän ensimmäinen kansakoulu perustettiin 1867, mutta yleinen kansakoulu oli vielä pitkään hataralla pohjalla ja varsinkin sivukylien lasten lukutaito kiertävien 

”lukusten” varassa. Vuosisadan vaihteessa jäi pitäjässä vielä kaksi lasta kolmesta ilman kansakouluopetusta ja asiat alkoivat parantua vasta, kun valtio 1898 määräsi pitäjät jakamaan alueensa koulupiireihin ja perustamaan niihin kansakoulut.

On hämmästyttävää, miten nopeasti asiat järjestyivät Vekkulassa tämän jälkeen: kun syyskuussa 1899 pitäjässä hyväksyttiin jako 19 koulupiiriin, Vekkula niiden mukana,

niin jo kolmen vuoden päästä syksyllä 1902 lapset, joita oli 23, astuivat Vekkulassa uuteen komeaan kouluunsa.  (?= minkä niminen on koulun mäki tai paikka)

Vekkula oli valittu 1901 neljän ensimmäisenä rakennettavan uuden koulun ryhmään Partalan, Havun ja Alhojärven kanssa ja valmistui ensimmäisenä, kun kunta oli ottanut 70 000 mk valtionlainaa uusien koulujen tekemiseen. Tämä oli onni, sillä koulujen rakentaminen ei tämän jälkeen kunnan taloustilanteen vuoksi aina edennyt ripeästi. Samoihin aikoihin aloittaneet hopsulaiset saivat koulurakennuksensa moninaisten kärhämien jälkeen 1915, Heräjärvellä meni vieläkin pidempään, väliaikaistiloista päästiin omaan kouluun 1919 jne.

Jos ajatellaan silloista Vekkulaa, oli oman koulun merkitys kylän identiteetille ja yhteishengelle valtaisa. Vekkula oli polkujen ja kärryteiden takamaata, jonka torpat

kuuluivat lähinnä Juokslahden tai Seppolan kantatiloihin. Vekkula ei ollut maarekisterikylä ja se katsottiin osaksi Juokslahtea. Kylää oli ulkopuolisen vaikea hahmottaa, kun sillä ei oikein ollut mitään kokoavaa keskusta. Koulusta ja myöhemmin sen lähelle rakennetusta työväentalosta tuli kylän maantieteellinen ja henkinen keskus, jonka myötä Vekkula eriytyi lopullisesti itsenäiseksi kyläkseen, joka sai myös oman vaalipiirin.

Vilho Oksasen tekemä koulun 50-vuotisjuhlan runo tiivisti myöhemmin nämä ylpeyden tunnot näin:   

”Se toiveunta vain ei ollut.

Varmaan on täyttä totta tää, se uskokaa.

Sen näkee joka silmä: kylän harmaan

nyt keskeen salvos uusi kohoaa.

Sen kuulee joka korva: kautta salon

soi tuima kolke, pauke vasarain.

Jo nousi ylös harja koulutalon,

se kaikkein korkein, ylväin näillä main.

Paikallisella yksimielisyydellä ja tahdolla oli kouluasiassa suuri merkitys ja kaikesta näkee, että sitä löytyi Vekkulasta enemmän kuin rintamaiden kylistä. Koulun tarpeellisuutta epäileviä mainintoja tai kyläläisten keskinäisiä riitoja ei ilmene. Em. runossakin kerrotaan, miten ”kansa karu, päättävästi puuhaten, uutterasti toimien, toiveen yhteisen se täytti!”

Torpparit vetivät hirret valtionmaalta

Koulun rakentamista johtaneeseen toimikuntaan kuului kunnan puolesta kauppias Aleksis Färlin Juokslahdelta ja kylästä torppari Niklas Taarala, joka taisi olla kaikin puolin toimen mies: hänen kotonaan perustettiin työväenyhdistys pari vuotta myöhemmin ja olipa Niklas ja vaimonsa Edla-Maria ehtineet saada käräjätuomion pontikan myymisestäkin, toki jo 25 vuotta aiemmin.

Kunta sai ottaa kruununmaalta 1300 hirttä koulun rakentamiseen. Joulukuun 28. päivänä 1901 kokoonnuttiinkin Taaralan torppaan ensimmäiseen koulutyömaan huutokauppatilaisuuteen, jossa sai huutaa hirsien ajoa Vuorimäen ”ruununmaalta” 10 km:n ajomatkan päästä. Rungolta maksettiin 2 mk 70 penniä.

Pöytäkirjan mukaan takapalstalta saivat ajettavakseen 50 runkoa mieheen torpparit Nestor Nieminen, Herman Leuhula, Ivar Lehtola, Alfred Wuorinen sekä Pasilius Rajala. Etupalstalta ajoon pääsivät 30 penniä pienemmällä taksalla Niklas Taarala, Matti Pyrylä, Kalle Humper ja Wihtor Saarinen.

Takapalstan 50 tukin työmaasta tienasi siis 135 markkaa, vuoden 2000 rahanarvossa reilun 2 700 markkaa. Työn täytyi tarkoittaa myös tukin kaatamisen ja tekemisen, ei vain ajoa. Itsellinen Wille Mäyhylä huusi tukkitien teon ja ylläpidon 24,75 mk:n hintaan, nykyrahassa 500 markalla. Lisäksi tarjottiin ”mainittujen puitten oksat haloiksi hakattuina ja tuotuina koulu mäjellen vanhalla sylirätinkillä.” Nestori Nieminen huusi takapalstan vasemman puolen 5 markan (100 mk) sylihintaan ja oikean puolen 6 markalla.

Huutokauppaa jatkettiin Kelkkalassa 18. tammikuuta 1902, jolloin ”tarjottiin vähemmän vaativallen 50 runkoa kerrassaan ja runkoa päällen hinta tuotavaksi Vuorismäen ruunun maalta Keltasuon ympäriltä templatut (leimatut) puut, Vekkulan kansakoulu kartanon paikalle, niin, että vetäjä hakkaa itse puunsa ja karsii oksat koko latvan mitalta ja tuo koko rungon pois. Vastaa ruunun metsäsääntöjen mukaan, jos sopimattomasti raiskaa metsää missä nimessä hyväänsä, ja että puut on paikalleen tuotu 1 päivänä maaliskuuta tänä vuonna, ja salvan leikkaus ja keskileikkaus on tehtävä erityismittajärjestelmän mukaan, josta annetaan määrä veton alettaissa kullekin, ja että veto tapahtuu kaikilta huutailta yhtä aikaa ja on mainitun palstan takaosalta alettava ja järjestään otettava isot kuin pienemmätkin puut ja joka jättää jäljelle isoja puita tuotaan ne vetäjän kustannuksella pois.”

Kelkkalassa annettiin ajettavaksi yhteensä 630 runkoa, jonka jakoivat Ivar Rajala, Jahvet Lahtinen, Emil Mäyhylä, Matti Pyrylä, Walde Oksanen, Aleksi Rönqvist, Niklas Taarala, Herman Leuhula, Matti Oksanen, Wihtori Saarinen ja Kalle Humberg.

Sahauksen, johon kuului myös hirren ”lankkaus”, saivat samassa huutokaupassa Wihtor Aleen ja Aleksi Oksanen.

Koulu tehtiin puolessa vuodessa

Rakennushirren kaatoon ja ajoon tarvittiinkin iso porukka, sillä koulu tehtiin todella vauhdilla, kun työhön käytiin: puolessa vuodessa! Rakennustyömaan urakkasopimus allekirjoitettiin 15. helmikuuta 1902 puuseppä Joonas Blomin kanssa  9 920 markan hinnasta. Vuoden 2000 rahassa urakan arvo oli vajaat 200 000 markkaa.

Blomin työhön kuuluivat koulu, sauna ja ulkohuoneet sekä päärakennuksen alle kellari kivestä. Kunta toimitti paikalle ”kaikki rakennuksissa tarvittavat kivet, hirret, takstuolipuut sekä tuplakarapuut kuin myös 70 kappaletta 10,5 metrin pituista hirttä lattia ja karmi lankkuja varten sekä 500 kpl hirsiä lankattuna, joista tulevat laudat ja pinnat saa urakoitsija käyttää.”

Muut tarvikkeet piti Blomin itse hankkia ja rakennuksen piti olla valmis jo 25. elokuuta samana vuonna! Valmistumispäiväksi on kyllä kirjattu 22. syyskuuta. Yli sata vuotta sitten hetkessä pystyyn ”nykäisty” rakennus on edelleen upeasti ryhdissään. Yksi syy tähän on erinomaisesti tehty kivijalka, johon meni vestettyä kiveä yhdessä kellarin kanssa 520 kyynärää. Yhdessä muurinkivien kanssa tuli kivien hinnaksi 532 markkaa, v. 2000 rahanarvossa n. 10 600 markkaa. Partalan koulun kivet tilattiin samassa kaupassa.

Koulun maalaus siirtyi ja lopulta koulu päätettiin 1916 tilkitä eli ”rivetä” ulkopäin ja laudoittaa, koska hirsiin oli päässyt tulemaan paikoin vähän lahoa .

Koulu saa johtokunnan, mutta ei pysyvää opettajaa

Koulun johtokunnan pöytäkirja avattiin 26.7.1902 ja johtokuntaan kirjattiin kuuluviksi J.A Färlin, konstaapeli Abraham Pekkala ja vaimonsa Olga Pekkala, torpparit Niklas Taarala, Ivar Rajala ja Jahvet Lahtinen. Kun pekkalat muuttivat pois, tulivat tilalle torppari Matti Suominen ja torpparin emäntä Reetriikka Pitkälä.

Alkuvaiheessa Vekkulan kouluun ei tahdottu saada pysyvää opettajaa, mikä ei ollut epätavallista noihin aikoihin: seminaarin käyneille riitti paikkoja, kun maahan nousi kansakouluja.  Ensimmäiseksi opettajaksi valittiin Kaarlo Järvelä ja tyttöjen käsityön opettajaksi Hilma Lindeman. Järvelä oli vain vuoden opettajana, jonka jälkeen paikkaan valittiin opettaja Juho Leppälä.

Hän kuitenkin sairastui ja hänen tilalleen valittu sijainenkin sairastui, jolloin viransijaisuuden 1903-04 hoiti Rosa Michelson. 

Huhtikuussa 1903 johtokunta haki opettajaa ilmoituksella, jossa sanottiin, että ”koulu sijaitsee luonnonihanalla paikalla Saarijärven rannalla” . Palkka määriteltiin näin: ”tavallinen valtion palkka, sekä kunnalta 200 mk ja 50 mk asetuksen määräämästä peltoalasta palkkioksi siksi asti kun se saadaan, 8,25 aaria valmista peltoa, sekä laidun yhdelle lehmälle, puolet oppilaitten sisäänkirjoitusrahoista, 40 mk valorahaa, josta opettajan tulee valaista luokkahuoneet, 1020 kg nurmiheiniä, vapaat polttopuut ja kunnan oma talo piirustusten mukaiset.”  Seminaarin käyneiden puuttuessa luvattiin ottaa ”muutkin kuin hakukelpoiset huomioon, samaten naisopettajattaret”.

Lopulta kesäkuussa 1905 asiat loksahtavat paikalleen, kun johtokunta valitsee opettajaksi Kaarlo Vilhelm Hongiston, joka jatkaa virassaan vuoteen 1947 eli 42 vuotta. Hänestä Vekkula saa tiukan kasvattajan ja erinomaisen musiikkimiehen, joka nähdään väliin harjoittavan työväentalolla kuoroa tai ajavan pyörällään Vekkulan kuoppaisia teitä kohti Koskenpäätä, jossa hän hoiti vuosien ajan kanttori-urkurin tehtäviä tai kohti Saakoskea, jossa hän toimi oman toimen ohella kansakoulun laulunopettajana.

 Kunnioitettu ja pelätty K.V Hongisto

-Juopunut vaistomaisesti ryhdistäytyi Sapalan kohdalla, nauraa Veikko Lahtinen. Sapalassa asui 1947 eläkkeelle jäänyt opettaja K.V Hongisto, jolla oli kuolemaansa 1971 asti luja  auktoriteettiasema kylässään, jossa käytännössä jokainen aikuinen oli ollut hänen oppilaanaan. Ja Hongisto seurasi tarkasti eläkkeeltäänkin, miten hänen oppilaansa elämässään pärjäsivät. Muualle lähteneet entiset oppilaat myös vierailivat hänen luonaan ja lähettivät kortteja. Hongisto antoi myös taloudellista tukea joillekin entisille oppilailleen tekemättä asiasta numeroa.

Hongisto oli syntynyt etelähämäläiseen talonpoikaissukuun 1882 Hausjärvellä ja valmistunut opettajaksi Rauman seminaarista 1904. Erään tiedon (Kulha) mukaan hän olisi ehtinyt opettaa Koskenpäälläkin ennen tuloaan Vekkulaan 1905. Ensitapaaminen ei Etelä-Hämeen vainioihin tottunutta miestä vakuuttanut, kun hän pyöräili kylään. Veikko Lahtinen on kirjannut Hongiston muistoja:

”Kun tulin ensimmäistä kertaa Vekkulaan ja katselin ympärilleni levittäytyvää kylää, niin ajattelin lähteä seuraavana päivänä takaisin. Rakennukset olivat pieniä ja harmaita, tie kehno. Pyörä piti kantaa olalla huonojen paikkojen yli. Ensimmäisen yön vietin Taaralan peräkamarissa  - ja päätin jäädä, sillä ihmiset olivat todella ystävällisiä.”

Mutta lopullisesti ei Hongistokaan vielä jäänyt. Hän opetti vuoden ja haki ja sai paikan kotikulmiltaan Hyvinkään aseman koululta. Mutta vuosi ”niiden kurittomien lasten kanssa riitti” ja hän palasi Vekkulaan, jossa opetti vuoteen 1947 asti, 42 vuotta. Hongisto eli kylässään kuolemaansa 1971 saakka, jolloin hän oli 89-vuotias.

Hongisto solmi avioliiton haminalaisen kiertokoulun opettajan Edla Suomalaisen kanssa 1919. Edla täydensi opintojaan Kajaanin seminaarissa ja palasi opettajaksi Vekkulaan, jossa hän kuoli 1950.

Opettajapari ja heidän kylänsä

Hongistot muodostivat maalaiskoulun klassisen opettajapariskunnan, joka antoi elämänsä kylälleen ja sai vastalahjaksi kylänsä kunnioituksen. Tässä tapauksessa kauppa oli kylän kannalta hyvä, sillä tulijoilla oli paljon annettavaa. Hiljainen ja ujo Hongisto eli musiikilleen ja jakoi lahjojaan mm. harjoituttamalla työväentalolla kuoroa ja erilaisia lauluesityksiä. Hän piti myös pientä lääkevarastoa ja käsikassaa kyläläisten hätätilanteiden varalta.

Edla oli ulospäin suuntautunut. Hän oli erinomainen puhuja ja maalasi tauluja ja teki käsitöitä. Edla mm. teki seppeleet kyläläisten haudoille.

Torpista ja mökeistä aamuhämärissä kouluun ilmestyneet lapset saivat ihmetellä opettajaparin elämää virka-asuntonsa korkeissa huoneissa azaleiden ja muiden outojen kukkien keskellä palvelijan avustamana. (?= ei hyvä ilmaus, kukan nimi?) Opettaja puolestaan oppi näkemään ja arvostamaan keskisuomalaisen pikkutilallisen elämänkenttää, jossa poikien ykköshuolena ei  ollut uskonnon läksyn ulkoluku, vaan kiire isän avuksi tukkimetsään tai rannalle puita ”koloamaan” .

Uskoakseni yksi tapaus lujitti kylän ja sen opettajan keskinäistä arvostusta erityisesti. Kun keväällä 1918 Jämsän työväenyhdistysten nokkamiehiä vangittiin ja vietiin kuululle Saaren talon vankileirille, jossa murhattiin lopulta 70 viatonta ihmistä, Hongisto kävi puhumassa miesten, mm. Kalle Leuhulan puolesta: ”Tämä mies ei ole tehnyt vallankumousta, vaan kovaa työtä”. Se oli rohkea teko silloisissa terrorin ja epävakauden oloissa.

Oppilaat muistavat Hongistosta tiukan, mutta kaikille samanlaisen kurin. Opettajalla oli pöydällään kurikka, jolla hän kopautti ja rivi kerrallaan tytöt niiasivat ja pojat kumarsivat ja sanoivat aamulla päivää ja koulun päätyttyä näkemiin. Ennen kaikkea lasten piti osata olla hiljaa! Kuusijuhlassakin piti olla hiljaa, ja kun naapurissa Koivulassa oli lukuset, eivät lapset päässeet pihalle välitunnille, koska Hongisto oli varma, että he meluavat liikaa. Kurin vaatimus oli niin keskeinen, ettei sitä aina ymmärretty:

-Kun ei nauraakaan saanut. Minäkin olin kerran nauramisesta arestissa kahden muun tytön kanssa. Kun Hongisto tuli katsomaan, me purskahdettiin taas nauruun, jolloin aresti jatkui, muistelee Ilmosen Kerttu, joka silti sanoo, että nyt jälkikäteen hän ymmärtää, että tiukka kuri oli hyödyksi myöhemmässä elämässä.

Tärkeintä on, että kuria ei koettu epäoikeudenmukaiseksi, toisia enemmän sortavaksi.

Ja kyllä Hongiston hämäläishahmosta löytyi väliin huumoriakin: kun luokassa kiersi kunnan vaateavustuksia koskeva lista, Hakalan Mikko oli kurillaan kirjoittanut

siihen tarvitsevansa koukkukepin. Kun hän lopuksi halusi kepin listasta pois, jatkoi opettaja leikkiä ja jätti sen listalle

On korven koulu kuin lyhty pimeydessä

”On korven koulu kuin lyhty, josta valojuova käy suuntaan oikeaan. Se tietämättömyyden pimennosta pois ihmislasta auttaa, johdattaa”, runoillaan koulun 50-vuotiskronikassa. Mielikuva lyhdystä toistuu monen muistoissa: kun puolet vuodesta kouluun taivallettiin pimeässä, osa lapsista hyvinkin kaukaa ja osin polkuja pitkin, oli helpottavaa nähdä tutut valot koulun ikkunoissa. Jouluna tämä lyhty loisti ihanammin kuin koskaan. Kerttu Ilmonen muistelee 30-luvun joulujuhlaa, kun kylän väki ilmestyy rekipeleillä illalla metsän pimennosta koulun pihaan:

”Kun lähestyttiin koulua, niin se oli täydessä juhlavalaistuksessaan: kynttilöitä oli sytytetty joka ikkunalle ja opettajan harmonin päällä oli kolmihaarainen kynttelikkö. Ja sitä kulkusten kilinää! Ei varmaan ollut kahta samanlaista hevosenkelloa, vaan kaikissa oli jollain tavalla erilainen ääni. Koulu oli laitettu viimeisinä päivinä juhlakuntoon, pulpetit kasattu alaluokan puolelle ja yläluokkaan tuotu iso kuusi, joka ulottui kattoon asti koristuksenaan hopeanarua ja paljon eläviä kynttilöitä. Ei metsäkylissä siihen aikaan vielä sähkövaloja ollutkaan.”

Tämän jälkeen päästiin joulunäytelmiä ja esityksiä seuraamaan, lopuksi laulettiin ”Enkeli taivaan lausui näin” ja saatiin Taaralassa leivotut vehnäpullat. Ääneen lausumattakin jokainen ymmärsi, että joulu oli valon ja hyvän tahdon juhla.

Se, että tämä ”lyhty” saattoi loistaa pimeydessä, edellytti perheiltä ja lapsilta uhrauksia. Pauli Mäki muistaa äitinsä kertoneen, miten 20-luvulla lämmitysvuorossa olleet, kaukaisempien torppien lapset kokoontuivat Leuhulaan lyhtyjen kanssa kuudelta aamulla jatkaakseen koululle, jonka uunit oli lämmitettävä ennen kello yhdeksää. Lämmittäminen loppui 1934, kun kunta antoi huutokaupalla lämmittämisen ja siivoamisen ulkopuoliselle. Työn huusi Aliina Hirvonen 900 markan vuosikorvausta vastaan.

Myös vuoden halot annettiin huutokaupalla jonkun tehtäväksi, kun kunta on ne ensin ostanut joltakin kyläläiseltä. Pauli Mäki muistaa huutaneensa urakan ainakin kerran, koulunsa jo päätettyään, jolloin johtokuntakin pohti, voiko nuorelle antaa niin isoa työtä. Pilkottavaa oli pokasahalla ja kirveellä viitisenkymmentä mottia ja hankkeesta kiinnostunut myös Tollolan eli Lindemanin Eero:

-Kyllä mä kauan niitä hinkkasin, Pauli muistelee.

Alkuvuosina vaatteet ja ruoka olivat monessa perheessä kehnonlaiset ja esimerkiksi työväenyhdistys avusti väliin vähistä rahoistaan kouluruokailun järjestämistä ja koulun johtokunta haki 1916 kunnalta viinaverorahoista avustusta lasten vaatteisiin ja ruokaan. Seuraavana vuonna lapset saivatkin osan vuotta lämmintä ruokaa ja 24 oppilaasta 14 vaateapuakin. Yhdelle lapselle oli annettu kevätlukukausi 2,5 desiä maitoa päivässä, tietää vuosikertomus.

30-luvulla ei vielä koulussa ollut lämmintä ruokaa kuin satunnaisesti vellejä tai puuroa. Lapset toivat leivät ja maidon mukanaan. Erässä hyvin köyhässä perheessä, jossa oli väliin vaikeuksia saada joka lapselle kengät koulutielle, ei myöskään ollut voita leivän päälle. ”Kyllä isä mulle voileivän teki, mutta ei siinä ollu voita”, vastasi lapsi muiden uteluihin  - ja sai näiltä julmureilta viiltävän neuvon:  ”Laita voita leivän päälle, niin ei satu ikeniin.” Ehkä ikeniin oli aliravitsemuksen vuoksi sattunut niin, että verta oli vuotanut.

Kouluruokailuun päästään vasta 40-luvulla, kun entiseen saunaan lopulta tehdään keittola, tätä oli esittänyt 1938 koululääkäri kierroksellaan. 50-luvulla asiat vielä paranevat, kun hankitaan veitset ja haarukat ja ruvetaan saamaan perunoita ja ruskeaa kastiketta! Sitä ennen oli tarvittu vain lusikat vellejä ja puuroja varten. Näihin aikoihin tuodaan perunoita taloista kouluun ja käydään koulun voimin puolukassa.

Keittäjä-lämmittäjinä toimivat mm. Mäkelän Aili ja Kaisu, Virolaisen Viivi ja alkuvaiheissa Hirvosen Aliina, joka muistettiin äreydestään: vasta asperiini ja kamferintippa sai hänet lauhtumaan.  (?=   onko kaikki tässä, oliko nimet noin, oliko Mäkelästä kaksi keittäjää)

Mieli paloi pulpetista metsään

Koulu oli maaseudun pojille 60-luvulle asti välttämätön paha, joka oli selvitettävä, jotta pääsisi kiinni oikeaan elämään  - siis metsätyöhön! Kansakoulun viimeisillä luokilla pojat olivatkin jo isän apuna metsässä aina kun ehtivät tai sitten pienissä omissa hankinnoissaan.

Huiskulan Voitto laitettiin 13-vuotiaana tarttumisvaaran vuoksi kesken päivän koulusta kotiin, kun velipojalla oli jo sikotauti. Iltapäivällä koululainen oli jo metsässä ja ehti hakata ennen pimeän tuloa motin halkoja ja pitkän pinon massapuuta! Opettaja uskoi pojan makaavan kotona viltin alla, mutta tällä oli karanteenille parempaa käyttöä. (?=  saattoiko olla 24 metriä massaa? näin sanovat nauhalla!)

-Se oli se työn halu ja hirvee innostus tekemiseen jo pienestä pitäen, miettii Leuhulan Pauli. Hänkin muistaa, miten kevättalvella mentiin kiireen vilkkaa kotiin, heitettiin reppu nurkkaan, haukattiin häthätää vähän leipää ja työnnettiin potkurin nokka tukkitielle ja kohti Okspohjaa:

-Puupposen Tuure, reilu mies, oli Yhtyneiden pomona, ja se oli antanut mullekin pinon. Siellä mä kuorin niin kauan kuin valoa riitti ja tulin sitten kotiin. Läksyt luettiin vasta sitten  - jos jaksettiin.

-Vanhimmalla veljellä oli pino Kyykkälän tällä puolella ja se maksoi minulle kappalekaupalla, kun mä kuorin. Silloin ei menny koulumatkssa kauan, kun piti päästä kiireesti kotiin ja kuorimaan niitä puita, muistelee Voittokin.

-Kyllä siellä monta kertaa aivan väsyksiin kuorittiin  -mutta ei me suuria rahoja nähty. Mutta saihan niillä ostaa jonkun patukan tai pumppernikkelin!

Jotkut eivät jaksaneet kouluun keskittyä juuri lainkaan. Rantalan Kalle tallusti kouluun kaukaa Ison Palvian takaa ja oli jo viidentoista ja Hongistoakin isompi, kun kävi vielä toista luokkaa ja pääsi lopulta koulusta pois. Voimat olivat metsätöissä kasvaneet hirmuisiksi. Kun Punalan Alpo taas kerran ärsytti tätä metsän karhua, joka istui puolta pienempiensä joukossa, tempaisi Kalle härnääjäänsä niin, että tämä lensi pitkän lennon selälleen harmoonin päälle.

-Kyllä meillä pidettiin koulua hurjan tärkeänä ja osattiin luoda sellainen oikeanlainen henki. Jos halusi läksyjä tehdä, ei silloin käsketty muihin töihin, muistelee Ponkkalan Antero eli paljon oli kiinni kodin asenteista. Oli myös koteja, joissa koulua pidettiin ajanhaaskauksena, kun poikia olisi tarvittu metsässä ja tyttöjä navetassa ja kotiaskareissa.

50-luvulle tultaessa Vekkulan koulu alkaa nähdä lapsia, jotka lähtevät oppikouluun. Ensimmäisiä heistä oli metsänhoitajaksi myöhemmin valmistunut Kauko Salmela, joka ylioppilaaksi tultuaan kävi heti Hongiston luona ”ilmoittautumassa”. Kerrotaan, että kun hän saapui kotiin, hän laittoi lakin muurin päälle ja lähti maatöihin. Lakkia ei juhlittu. Salmelan jälkeen lakin sai mm. Antti Karila, joka lähti lukemaan psykologiaa ja väitteli tohtoriksi. Hän kävi keskikoulun Petäjävedellä sukulaisista käsin ja lukion Jämsässä. Lukuhommissa muistetaan kunnostautuneen myös ainakin Majalahden lapsien, Oksasen Elman ja Kyykkälän Toivon.

Koulusta tulee opettajien läpikulkupaikka

Kun eläköitynyt KV Hongisto ei enää tullut koululle syksyllä 1948 ja Edlakin joutui jättämään sen seuraavana syksynä sairastumisensa vuoksi, alkoivat Vekkulan koulun ”villit vuodet”. Neljäntoista lukuvuoden aikana ennen sulkemistaan koulussa työskenteli ainakin 20 opettajaa, useimmat epäpäteviä ja olivat työssä vuoden ennen hakeutumistaan Jämsän muihin kouluihin tai opiskelemaan. Vain Maija-Katri Laukkanen, myöhemmin Mäkinen, oli koulussa viisi vuotta ja Hanna Leinonen kolme sekä Airi Setskin ja Pentti Väinämö kaksi vuotta.

Koulu, ainakin rakennukset, taisivat myös jäädä vähän huonolle hoidolle. Ainakin 1951 kunnanlääkäri Heikkilä kirjasi seuraavat puutteet: alakoulun luokka kylmä, muuri rikki, opettajien asuntolassa ruoat homehtuvat, keittolan emännän asunto on kylmä ja seinä epäsiisti, portti rikki ja aita romahtamaisillaan!

Ulkovessaa ei tunnuta saatavan millään kuntoon. Kun Huiskulan Voitto menee kouluun 1952, on vessa suljettuna ja lapsiparat käyvät koko lukuvuoden tarpeillaan, niin isolla kuin pienellä, metsässä kiven takana! Vessasta oli tullut Hanna Leinosen (opettaja 1950-53) ja yläluokan poikien välinen taistelutanner.

Ensin Leinonen oli saanut päähänsä, että pojat sotkevat pissallaan tahallaan opettajien puolta. Kun opettaja saadaan lopulta poikien vessaan toteamaan todellinen syyllinen, vuotava ikivanha pissaränni, äkkää opettaja vessan seinistä poikasukupolvien vuosikymmenien ”taideteokset” ja tekee nyt vuorostaan niistä numeron ja antaa pari tuntia aikaa hävittää ne. Kun hän tulee tarkastuskierrokselle, erehtyy joku työssään oleva koiranleuka huutamaan, että ”kohta on valmista, viimeistä v...ua tässä höylätään!”  ja seurauksena on viikon arestit kaikille.

Hanna Leinonen yrittää ottaa pojilta luontoa pois muutenkin aika ronskein ottein, mm. seisottamalla höyläpenkillä niin, että kantapäät olivat tyhjän päällä. Jos väsyi ja siirsi jalkoja, sai karttakepistä jaloilleen. Näita kasvatusotteita käsiteltiin myös koulun johtokunnassa. Erityisen paljon hänen kanssaan väänsi Antti Karila, joka oli kuitenkin erinomainen oppilas. Etupulpetin poika oli yleensä jo oppinut käsiteltävät asiat ja sortui vähän pulisemaan, huonoin seurauksin:

-Kyllä se sen Antin päähän rikkoi vuoden aikana kymmeniä karttakeppejä. Antin piti höylätä aina uusi ja se oppikin tekemään sen hapraasta, puolilahosta puusta, muistelee Leuhulan Pauli.

-Tilanne minun ja opettajan välillä laukesi sitten viimeisenä yhteisenä kevätlukukautenamme. Opettaja kutsui minut asuntoonsa, otti polvelleen ja silmät kosteina pyyteli anteeksi sanoen: ”Kuule Antti. Kyllä sinun pitää pyrkiä oppikouluun!” Kepitykset loppuivat siihen, mutta kyllä minäkin hämmennyin ja ajatus jäi itämään, muistelee Antti Karila.

-Kurinpitomenetelmät olivat sen aikuisia eivätkä fyysiset otteet vieraita olleet monen kotioloissakaan.

Muista opettajista tarinoita on jäänyt elämään ainakin Pentti Väinämöstä (1950-52), joka oli erinomainen musiikkimies, mutta ennen kaikkea fanaattinen uimari. Lapset saivat nyt harjoitella krooliliikkeitä ruohikossa maaten ja Kytöjärvelle valmistuu opettajan innoittamana uimala hyppytorneineen, pidetään Ala- ja Ylä-Vekkulan välinen uintimaaottelu ja promovoidaan uimamaistereita! Kerran lapset erehtyvät epäilemään opettajansa uintikestävyyttä, jolloin tämä siltä paikalta hyppää Saarijärveen ja lähtee kiertämään Lammassaarta ja lapsiparat saavat istua rannalla pitkät tovit opettajaansa odotellen.

Väinämö on erikoinen likinäköinen persoona, joka touhottaa lasten koteihin tärkeine asioineen. Hän käy testaamassa Antti Karilan urheilukykyjä kesken heinätöiden ja työntyy iltahämärissä Leuhulaan ja käy ensimmäiseksi kättelemään kuivumaan ripustettua työhaalaria. Ja kun hän siirtyy Saarijärvelle, hän päivittelee uudessa paikassaan entistä kyläänsä, jossa ei ole edes sähköä, että jotain näkisi!

Koulu suljetaan suurten ikäluokkien jälkeen

Vekkulan koulu elää lopulta 61-vuotiaaksi. Sen taru loppuu 60-luvun alkupuolella, kun suuret sodanjälkeiset ikäluokat ovat kansakoulunsa käyneet. Kahden opettajan kyläkouluja ryhdyttiin Jämsässä lopettamaan tähän aikaan, kun lapsimäärät lähtivät laskuun.

Pienten koulujen säilyttämistä ei pidetty mielekkäänä, vaan ”tehokkuutta silmälläpitäen” piti koululautakunnan mielestä pyrkiä vähintään kolmen opettajan kouluun ja lähteä tulevaisuutta rakentamaan koulukuljetusten varaan. Ensimmäisessä kohteessa eli Säyrylässä vanhemmat tosin nousevat vastarintaan, joka siirtää koulun lopettamista viitisen vuotta.

Sen sijaan Vekkula, Oksjärvi, Jokioinen ja Tyry lopetetaan talven 1963 jälkeen rauhallisemmissa merkeissä. Vekkulassa oli vielä tähän aikaan yli 25 oppilasta, joten tämän päivän mittakaavassa se oli vielä aika iso kyläkoulu yhä. Valtionapu edellytti kolmena vuonna vähintään 25 oppilasta. Enimmillään, 30-luvun puolivälissä, Vekkulan koulussa oli ollut yli 60 oppilasta, 50-luvun puolivälissä oppilasmäärä oli vielä 34.

On aistittavissa, että tiuhaan vaihtunut opettajakunta osaltaan kypsytti valmiutta koulun yhdistämiseen Juokslahteen. Ainakaan kouluun kiintyneen opettajan ympärille ei vastarinta voinut ryhmittyä!

Lakkautuksen jälkeen tyhjä, hiljainen koulu tuntui monista oudolta ja kipeältä, vähän pelottavaltakin paikalta. Onneksi tässä tapauksessa uusi koulu Juokslahdessa ei ole toivottoman kaukana ja vanha koulu jatkaa elämäänsä ainakin harrastuspiirien kokoontumispaikkana ja pihalla kaikuu vielä kesäisin lentopallopelin äänet.

Suuri asia on se, että koulun myöhempänä onnekkaana kohtalona on säilyä ja pysyä osana kyläyhteisöä, kun sen osti kyläläinen Jukka Lindeman Sari-vaimonsa kanssa ja teki siitä Villa Vekkulan, matkailuyrityksen, jossa vanhan koulun henki yhä elää vahvana. Kylällä on yhä oma koulunsa käytössään kokousten ja juhlien pitoon.

Vekkulan koulun johtokunnista:

Puheenjohtajina toimivat 1902-1945 J.A Färlin, Kalle Oksniemi, Kalle Oksala, E. Mäyhylä ja Ida Tähtinen.

Koulun johtokuntaan kuuluivat 1954-56 kauppias Kalle Oksala, emäntä Kaisa Hienola, ja pienviljelijät Hugo Joukkola, Paavo Lehtinen, Olavi Kankainen sekä maanviljelijä Ilmari Lahtinen.

Tärkeimmät lähteet:

-Tarinailta 15.11.05 sekä kyläläisten haastatteluja.

-Ilmonen, Aulis: Vekkulan kansakoulun vaiheita –historiikki 1994.

-Kulha: Vanhan Jämsän historia.

-Kuusisto: Jämsän historia I ja II

-Lahtinen, Veikko: ”Kummivanhempani Edla ja K.V. Hongisto” –kirjoitus ym. aineistoa.

-Ilmonen, Kerttu: ”Koulupäivä 30-luvulla”  ja ”Ne parhaat vuosikymmenet 30-luvulla” sekä muita kirjoituksia.

-Keski-Suomen museon rakennusinventointi-kortti 4.1.80

-Lehtileikkeitä.

© Vekkulan kyläyhdistys ry